HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Guy Pearcen esittämä vakuutustarkastaja Leonard etsii vaimonsa murhaajaa, mutta kärsii samaisen tapauksen aiheuttamasta muistihäiriöstä ja muistissa pysyy vain kymmenisen edellistä minuuttia. Näitä puutteita Leonard paikkaa muistilapuilla ja tatuoinneilla. Apuvälineistä huolimatta kärryillä pysyminen on hankalaa kun automaattidelete iskee vaikkapa kesken keskustelun tai takaa-ajon.

Näillä muistipelin tarjoamilla herkullisilla mahdollisuuksilla Nolan leikittelee varsin virtuoosimaisesti. Katkonainen rakenne takaumajaksoineen pysyy vakaasti hanskassa kuin kokeneemmallakin tekijällä. Veljensä Jonathan Nolanin kanssa suunniteltu käsikirjoitus on rutkasti keskivertotekstiä näppärämpi ja ansaitsi ihan aiheestakin Oscar-ehdokkuuden.

Hankala tästä on suurempia moitteita löytää vaikka hakemalla hakisi. Juoni kulkee empimättä niin eteen- kuin taaksepäinkin ja pitää katsojan jatkuvasti valppaana miettimässä, että mitenkäs tämä nyt olikaan. Tapahtumapaikat ovat miellyttävän arkisia eivätkä edes (onneksi) kovin miellyttäviä. Rähjäinen motelli on kuin film noir -fanin märästä unesta. Näyttelijät (Pearcen lisäksi mm. Carrie-Ann Moss ja Joe Pantoliano) ovat hyvässä vedossa hekin, tämäkin yksi osa-alue jonka Nolan taitaa poikkeuksetta mallikkaasti.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Kaikissa Franjun dokumentaareissa, jopa heikoimmissakin, on aina välähdys hulluutta, joka repii kankaan auki ja pakottaa katsomaan todellisuutta toisessa valossa. Franjun ensimmäisessä kokoillan näytelmäelokuvassa Pakkopaita tämä välähdys, tämä runollinen kirkastus, on itse elokuvan aihe. Salama räjähtää esiin heti ensimmäisessä kuvassa kun moottoripyöräilijä sukeltaa notkoon Anouk Aiméen Novalis-ruskeiden silmien alla, polveilee kuvissa jotka näyttävät tytön uimassa tummassa vedessä Place Clichyn värikkäässä biljardisalissa ja päättyy romanttiseen kamera-ajoon pitkin Amiensin mielisairaalan seiniä, jotka Schuftan on kuvannut tavalla, johon pystyi vain Rudolph Mate Dreyerin Vampyyrissä.

Tarina on yhtä yksinkertainen kuin se on hyvä. Hervé Bazinin tiheästä ja monisyisestä romaanista käsikirjoittajat Mocky ja Pichon ovat onnistuneet saamaan aikaan huomattavan johdonmukaisen käsikirjoituksen. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensin todellisuus: Gerane ja hänen tyttönsä juhlissa huvipurrella, Gerane varastamassa rahaa isältään ja polttamassa papereita. Sitten hulluus: Gerane teljettynä sairaalaan, ovia joissa ei ole kädensijoja, pulleita kyyhkysiä häkissä, kaunis nainen joka laulaa messua, toinen joka lymyilee valtavien pensaiden takana, outoja lääkäreitä, pieni sähköjuna. Sitten jälleen todellisuus: Gerane pakenee ja palaa Pariisiin.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

“Minulle Dyyni on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen tarina Messiaasta, joka syntyy ja kasvatetaan vapauttamaan kansansa. Se on tarina vallasta ja valvonnasta, yksityisistä ajatuksista ja julkisista toiminnoista” – David Lynch

Dyynin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 10991. Kilpailevat Atreides ja Harkonnen -suvut taistelevat “maustetta”, ihmeitätekevää huumetta, tuottavasta Arrakis-aavikkoplaneetasta jonka pintaa vaeltavat jättimäiset pedot, hiekkamadot. Dyyni on tarina taistelijaksi ja johtajaksi kasvavasta Atreides-suvun prinssistä, joka johtaa Arrakiksen kansan voittoon keisarin ja Harkonnien hirmuvallasta. Tämän klassisen perustarinan sisältä löytyy monia uskonnollisia ja ekologisia teemoja sekä näkemys shakespearelaiset mittasuhteet saavuttavasta poliittisesta valtapelistä.

David Lynchin toinen pitkä elokuva Elefanttimies (1980) oli arvostelu- ja yleisömenestys, jonka jälkeen nuorelle ohjaajalle olivat avoinna monet ovet. George Lucas tarjosi Lynchille mahdollisuutta ohjata Star Wars -trilogian kolmas osa, Jedin paluu (1983). Lynch ei kuitenkaan halunnut sitoa käsiään tekemällä jatko-osaa, ja kieltäytyi kunniasta. Lynchin seuraava projekti oli sittenkin scifiä: tuottaja Dino De Laurentiisin tytär pyysi Lynchiä tekemään elokuvan Frank Herbertin eeppisen scifi-klassikon Dyynin (Dune, 1965) pohjalta. Lynch ei ollut aikaisemmin lukenut Herbertin romaania, mutta ihastui siihen heti: “Siinähän on vaikka mitä: realismia ja unia, erilaisia maailmoita, valtavasti sekä symboleja että toiminnallista seikkailua, fyysisestikin niin erilaisia olentoja. Harvoin yhteen aiheeseen on mahdutettu niin monia eri elementtejä” (Lynch).

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Kirk Douglasin esittämä miljonääri Robert Caine rakennuttaa kehitysmaiden tarpeisiin energiaa tuottavaa ydinvoimalaa. Kiistelty laitos muistuttaa muinaisen luolamaalauksen seitsenpäistä maailmanlopun petoa. Pappi ennustaa, että Antikristus syntyy Cainen perheeseen ja aiheuttaa maailmanlopun ydinvoiman avulla.

”Elokuva jatkaa 70-luvun lopun aggressiivisen kapitalismin ja satanismin rinnastamisen trendiä”, Nicholas Schreck kirjoittaa. ”Kyse on ehkä italialaisesta näkökulmasta katoliseen ahdistukseen, mutta Antikristuksen uhka on kuvattu ytimekkäämmin kuin missään Ennustus-elokuvassa. Suuren Ennio Morriconen aiheetta unohdettu musiikki lisää elokuvan tunnelmaa tehokkaasti. Angloamerikkalaisten mallien matkimisesta huolimatta Holocaust 2000 on spagettisatanismin pieni riemuvoitto.”

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Edith Whartonin kirjailijanura oli huomattavan hedelmällinen käsittäen yli 40 teosta, joukossaan sekä romaaneja että novelleja. 1920 ilmestynyt Viattomuuden aika (The Age of Innocence) kuvaa 1870-luvun omahyväisiä newyorkilaisseurapiirejä ja tukahdutettua rakkautta. 1980-luvulla sekä teos että Wharton itse kokivat renessanssin. Martin Scorsesen innostus tuoda viime vuosisadan lopun pukudraama valkokankaalle lisäsi kiinnostusta entisestään. Scorsesen aihevalintaa on ihmetelty: miten amerikanitalialaisten siirtolaisten ymmärtäjä tulikaan tarttuneeksi yläluokkaiseen rakkaustarinaan, jossa muoto ja muodollisuus ovat kahlitsemattomia tunteita tärkeämpiä? Viattomuuden aika on vastaanotettu ristiriitaisesti, mutta lopputuloksen eleganttia ja kaunista kudelmaa tuskin kukaan on kyennyt kieltämään. Scorsesen äärimmäisen sivistynyttä elokuvaa on syytetty onttoudesta, mutta toisaalta koko kertomuksen ytimenä on tukahtuneisuus, spontaanisuuden kieltäminen ja sisäinen kuolema. Elokuvan yksittäisiä kuvia, näkymiä tanssiaisista 13 ruokalajin illallisineen ja täydellisine astiastoineen ahmii aluksi jo ihan tapahistorian tuntemuksen vuoksi, mutta kun päähenkilöiden väliset jännitteet vähä vähältä paljastuvat, muuttuvat loisteliaat puvut ja puitteet inhimillisyyden ja välittömyyden mausoleumiksi. Erinomaisilla näyttelijöillä varustettu Viattomuuden aika koskettaa, tai oikeammin järkyttää, katkeransuloisesti.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Valo kimaltelee vedessä, jonka pinnassa ajelehtii jotain mikä näyttää kuolleelta kädeltä; sitten käsi alkaa raukeasti leikitellä veden väreillä kameran vetäytyessä hiljaa ja paljastaessa tytön, joka kylpee uneksivasti ja katsoo taivaalle juuri kun viiden hävittäjälentokoneen muodostelma lentää yli. ”Kuinka kaunista”, hän huudahtaa, ”kuin kurkien lento.” Tämä kuvajakso joka seuraa välittömästi Kaukaisen jyrinän alkutekstejä (joiden alla nähdään kuvia rauhallisesta luonnosta ja myrskytuulista joka pörhentää aaltoilevaa viljapeltoa) on Satyajit Rayn kompleksista, loihtivaa kuvakieltä parhaimmillaan. Jo ennen kun saamme tietää, että kyseessä on aika Singaporen kukistumisen jälkeen ja että toisen maailmansodan kaukainen jyrinä on pian tavoittava tämänkin syrjäisen Bengalin kylän kannoillaan hirveä ihmisen aiheuttama nälänhätä, tuo käsi kertoo kuolevaisuudesta.

"Viisi miljoonaa ihmistä kuoli nälkään Bengalissa, mikä on tultu tuntemaan vuoden 1943 ihmisen aiheuttamana nälänhätänä”, luemme viimeisestä syyttävästä tekstistä apokalyptisen vision jälkeen jossa sankari ja sankaritar joutuvat vastatusten luurankomaisten, nälkää näkevien ihmisten silhuettimaisen kulkueen kanssa. Tehokeino on omituinen sekoitus venäläistä agit-propia ja ekspressionismia, ja niin koskettava kuin se onkin, se ei aivan luontevasti istu siihen intiimiin hienovaraisuuteen jossa Ray on parhaiten kotonaan. Sitä valmistellakseen Ray on joutunut turvautumaan hieman melodraamaan, mikä ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, sillä hän kertoo koko tarinan paljon hienovaraisemmin elokuvan loistavassa keskiosuudessa, jossa brahmiini-pariskunta herkullisen huumorin säestyksellä ajautuu tietoisuuteen todellisesta asemastaan ihmisinä, miten heidän näköpiirinsä laajenee samalla kun heidän etuoikeutensa murenevat heidän altaan.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Viimeinen mohikaani on Michael Mannin vuonna 1992 ohjaama eeppinen historiallinen elokuva. Sen tapahtumat eletään vuonna 1757, jolloin Pohjois-Amerikassa käytiin Seitsenvuotista sotaa, toiselta nimeltään Ranskalais- ja intiaanisota (”French and Indian War”). Elokuvan käsikirjoituksen taustalla on ohjaajan mukaan enemmänkin George B. Seitzin vuoden 1936 elokuvasovitus kuin alkuperäisteos, James Fenimore Cooperin romaani "The Last of the Mohicans", joka ilmestyi 1826.

Elokuvan näkökulma on moderni, nykyajan vaatimukset huomioiva. Varsinkin elokuvan alkuosassa intiaanihahmot saavat syvyyttä, erityisesti kielensä ansiosta – tässä elokuvassa alun erottelu ei tapahdu niinkään uudisraivaajien ja muiden lännen asukkaiden sekä intiaanien välillä, vaan kyse on amerikkalaisten ja englantilaisten ristiriidoista, joihin amerikanasukit joutuvat sekaantumaan, vaikka eivät aina haluaisikaan. Alun tasa-arvoa korostava ideologinen asetelma lieventyy loppua kohden ja jopa elokuvan englantilainen pahisupseeri saa myötämielisyyttä uhrautuvaisuutensa ansiosta. Näin alun tasa-arvoideologia taantuu hieman perinteiseen sankarityypittelyyn – mutta juuri näiden tekijöiden vuoksi Cooperin romaani on tainnut tulla alansa klassikoksi. Elokuvan visuaalisesti korkealla tasolla toteutuva väkivaltaisuus lienee syynä tavallista korkeampaan ikärajaan; yksityiskohtia tälläkin saralla riittää, voisipa jopa valittaa, että ylenmääräisesti. Aivan herkille elokuvaa ei ole tarkoitettu.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Syke ei sammu on avoimesti omaelämäkerrallinen elokuva, jossa Bob Fosse (1925-1987) käy läpi koreografin kutsumuksensa ja sydänkohtauksensa kokemuksia. Ennen elokuvassa Sweet Charity (1969) alkanutta ohjaajauraansa Fosse oli tanssija ja koreografi, ja 1970-luvun amerikkalaisessa elokuvassa hän oli miltei ainut linkki musikaalin 1950-luvun kulta-aikaan ja ainut joka jotenkin kunniallisesti oli pitänyt lajin lippua yllä, kuten Cabaret (1972) todisti.

Viihteen kuluttava maailma oli aiheena jo Fossen edellisessä elokuvassa Lenny (1975), joka niin ikään oli tosipohjainen kuvaus huumeisiin tuhoutuvasta yökerhokoomikko Lenny Brucesta. Elokuvassa Syke ei sammu päähenkilö on juuri viimeistelemässä Lennyn tyyppistä elokuvaa, samalla kun hän valmistelee uutta musikaalia. Kuluttavassa työpaineessa hän pitää itsensä käynnissä lääkkeillä ja viinalla, polttaen ketjussa ja ympäröiden itsensä naisilla: ex-vaimolla, avovaimolla, rakastajattarella ja tyttärellä. Sydänkohtaus katkaisee kerralla hänen elämäntapansa: viimeisen flirttinsä ja musikaalinsa mies tekee sananmukaisesti kuoleman kanssa.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Paradoksi on Intohimoparturin hallitseva ominaisuus. Vankilan suljettu maailma näyttää miellyttävältä ja ystävälliseltä, kun taas ulkopuolinen maailma on julma, irvokas ja itsekäs. Salvatore heitetään ulos uudesta asunnostaan, kun saadaan tietää, että hän on entinen rangaistusvanki. Muuan vanha ”ystävä” käyttää häntä väärennetyn setelin vaihtamiseen. Vartija, joka löytää hänet vanhasta sellistään, nimittää häntä rikolliseksi. Salvatore voi päästä takaisin vankilaan vain varastamalla johtajan takin näyttääkseen häneltä…Sodan jälkeisessä Italiassa kaikki on suhteellista; kaikki arvot ovat sekaisin

Salvatoren vapautuessaan saama hattu on liian suuri. Tämä on varhainen varoitus ulkomaailman yhteismitattomuudesta. Ulkopuolella hän näyttää sopeutuvan huonosti huonosti nykyaikaiseen kaupunkilaiselämään. Ilman mitään vakaata tarkoitusta hän kasvonsa tuntemattoman tytön valtavaan poveen – sama gag esiintyy kymmenen vuotta myöhemmin Jerry Lewisin elokuvassa Tri Jerry ja Mr Hyde. Kadulla kävellessään hän saa peräänsä lauman lehmiä kuten Buster Keaton elokuvassa Go West (1926). Ihmisten kanssa Salvatorella ei ole sen parempaa onnea. Tanssijat eivät huomaa häntä, vuokraemäntä ei luota häneen ja hänen vaimonsa sukulaiset nöyryyttävät häntä syvästi. Tarinan teemana on mahdottomuus sopeutua maailmaan 20 kymmenen vankilavuoden jälkeen, mutta Salvatoren persoonallisuudessa ei ole mitään mikä tekisi hänestä sopeutumattoman.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Nimellisesti Basic Instinct sijoittuu San Franciscoon (kuten Vertigo, Bullitt ja Likainen Harry), mutta todellisuudessa sen tapahtumapaikkana on aistien valtakunta. Tuhlailevan superkulutuksen ilmapiiriä korostavat huippujohtajien päämajoja muistuttavat poliisikonttorit ja Pentagonin sodanjohtokeskuksen kaltainen kuulustelusali. Vaikutelmaa tukevat häikäisevät kamera‑ajot ja nosturiotokset, hissin ristikoista tihkuvat tarkkaan säädellyt valot sekä henkeäsalpaavat helikopterikuvat moottoriteiltä.

Kuten Robocopissa ja Total Recallissa Paul Verhoeven laittaa Hollywood‑genren lainausmerkkeihin. Thrillerinä Basic Instinct on pikemminkin barokkinen kuin jännittävä, lähempänä DePalmaa kuin Hitchcockia. Pusertavin jakso on kuva‑vastakuvamontaasi, joka johtaa Michael Douglasin ja Sharon Stonen kohtaamiseen yhdessä elokuvan hyperteatraalisista, tihkuvan kuumista seksikohtauksista. Kovaksikeitetty huuliveikko Nick Curran on yhteenveto Michael Douglasin aikaisemmista rooleista: Vaarallisesta suhteesta, Ruusujen sodasta ja TV‑sarjasta The Streets of San Francisco. Elokuvan alkaessa hän on superdeprivaation uhri, hyllytyksen partaalla oleva etsivä, joka on joutunut luopumaan tupakasta, seksistä, viinasta ja kokaiinista.

Verhoeven hurjastelee ujostelematta räikeän epäuskottavien kohtien ohi. Ruumiit pinoutuvat, epäillyt vilahtelevat ja Tramellin ja Curranin suhde etenee jatkuvana crescendona. Turboahdetussa eroottisessa fantasiassa Curranin varsinaisena vihollisena ovat hänen omat ylikuumentuneet hormoninsa, joiden hallinnan hän on menettänyt; yhtä aktiivinen Tramell liikkuu sen sijaan unenvarmasti seksuaalisesti ambivalentissa maailmassaan. Mediakohun hälvettyä voidaan todeta, että Verhoeven hallitsee suvereenisti hyperbolaan perustuvan ilmaisutyylinsä, ja, toisin kuin aluksi luultiin, elokuvan puolustajiksi ovat kohonneet feministit ja lesbokatsojat.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Mainosfilmien ja musiikkivideoiden ohjaajana tunnetulla Guy Ritchiellä oli jo ennen Madonnan kanssa avioitumistaan hyvät suhteet popkulttuuripiireihin. Vuonna 1998 'Cool Britannia' -hypen ollessa kuumimmillaan, Ritchie ohjasi esikoiselokuvansa Puuta, heinää ja muutama vesiperä, joka edusti juuri sitä tyylikästä ja dynaamista kansakuntaa, jollaisena Britit halusivat itsensä nähdä. Elokuvan jättimäinen menestys Britannian lippuluukuilla osoitti, että myös brittiläinen elokuva pystyi ilmaisemaan sitä samaa nousevaa kansallistunnetta mitä suositut popyhtyeet Oasis, Blur ja Pulp sekä aikakauslehdet Face ja loaded olivat jo jonkin aikaa hyödyntäneet. Samalla Puuta, heinää.. oli eturintamassa luomassa uutta brittiläisen elokuvan kaanonia, joka vastusti perinteistä brittiläistä tapaa tehdä traditioihin nojaavaa elokuvaa. Uusi brittiläinen elokuva yhdisti tyylikkyyden ja realismin, se näkyi muotilehtien sivuilla ja se ammensi energiansa seksistä ja väkivallasta.

Lontoon gangsteripiireihin sijoittuva Puuta, heinää.. vetosi katsojiin paitsi teemoillaan, myös tuoreella tavallaan tehdä elokuvaa. Guy Ritchie yhdistelee elokuvassaan musiikkivideoista tuttua hengästyttävän nopeata leikkausta mainosfilmien kuvakikkailuihin. Terävä dialogi, jatkuvasti liikkuva kamera, hidastus- ja pysäytyskuvat sekä split screenin käyttö ovat velkaa Danny Boylelle ja Quentin Tarantinolle, mutta loivat yhdessä tyylin jota matkittiin vuosia etenkin brittielokuvassa. Niinpä vuosina 1998–2001 Britanniassa tehtiin 24 brittiläiseen alamaailmaan sijoittuvaa elokuvaa, mikä on enemmän kuin aikaisempana 20 vuotena yhteensä.