Jatko-osa hyvin menestyneelle ykkösosalle. Erinomaiset näyttelijät (Raul Julia,  Angelica Huston, Christopher Lloyd, Christina Ricci), kelvollinen ohjaus, mutta kokonaisuutena ei ihan ykkösosan veroinen täysosuma vaikka oikein napakka elokuva tämäkin on. Perheeseen saapuu vauva, josta perheen lapset ovat mustasukkaisia ja kokeilevat monia tapoja päästä siitä eroon mm. giljotiinilla. Uusi lastenhoitaja hurmaa Festerin (Christopher Lloyd), joka hinkuaa hetimiten naimisiin. Lapset saavat selville, että lastenhoitajalla on synkkä menneisyys ja yhtä synkät ajatukset tulevasta.

Säädyllinen murhenäytelmä on kuvaus sotienvälisen sivistyneistön tukahdutetuista tunteista. Siinä kuvataan rinnan kahta risteävää kehityslinjaa: tohtori Tauno Saarisen ihastumista naapurin palvelustyttöön ja hänen vaimonsa Elisabethin reaktiota ihastumiseen sekä Taunon sisaren Naimin katkennutta suhdetta aviomieheensä, dekadenttiin ja äidistään riippuvaiseen Arturiin. Miljöö on historiallinen: tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aattoon vuosiin 1938–1939, mutta lukuun ottamatta huolellisesti rekonstruoitua visuaalista ilmettä ja verrattain vähäisiä viittauksia poliittisiin tapahtumiin elokuvan historiallinen tausta on kuitenkin etäännytetty. Karrikoiden esitetty tapakulttuuri on tietenkin palautettavissa kuvattavaan aikaan, mutta kuten elokuvan tekijät mielellään korostivat, kyse on myös jostakin ajattomammasta, ihmissuhteiden valtapelistä, tunteiden tukahduttamisesta ja kaksinaismoraalista. Tätä vahvistaa vielä se, että elokuva ei juurikaan ota kantaa aikoinaan kohua herättäneeseen kysymykseen Hämäläisen teoksesta avainromaanina.

"Alaston lounas on jäätynyt hetki, jona jokainen näkee, mitä jokaisen haarukan päässä on", kirjoitti William S. Burroughs. Hänen teoksensa Alaston lounas on narkomaanin helvetin vimmainen kuvaus mutta myös kertomus riippuvuudesta, joka ulottuu heroiinista seksiin, valtaan ja kieleen.

Kieli on Burroughsille virus ulkoavaruudesta, vieraiden voimien kontrolliväline, ja pyrkiessään siitä eroon kirjailija on hylännyt romaanin muodon, juonen, henkilöt ja rationaalisen ajattelun.

Ohjaaja David Cronenberg on monessa mielessä Burroughsin hengenheimolainen. Cronenbergin elokuvien seksuaaliset virukset, parasiitit ja mutaatiot sekä manipulaation ja kontrollin teemat ovat paljossa velkaa Burroughsille. Jos filmauskelvottomana pidetyn romaanin filmatisointi ylipäätään oli mahdollista, se oli Cronenbergin hommia.

Mutta ohjaaja teki väistöliikkeen. Alaston lounas ei ole kirjan filmatisointi vaan Cronenbergin tulkinta siitä, miten kirja syntyi. Ja vaikka elokuvassa liikutaan sulavasti kirjailijan hallusinaatioissa, siinä on varsin selkä, jopa looginen juoni. Lisäksi se on hämmästyttävän tyylikäs ollakseen nistin painajainen. Cronenbergin Alaston lounas ei tuhoa rationaalista ajattelua, päinvastoin: se yrittää luoda järjestystä kaaokseen ja selittää sitä.

Stephen Kingin romaani Uinu, uinu lemmikkini saavutti suursuosion jo ilmestyessään 1983. King oli itse käsikirjoittamassa elokuvaa, jonka ohjaaja Mary Lambert sai valmiiksi kuutta vuotta myöhemmin 1989. Ohjaaja oli tunnettu mm. Madonnan hätkähdyttävistä rockvideoista ja kahta vuota aiemmin julkaistusta trilleristään Siesta. Stephen King vilahtaa itse elokuvassa hautajaispastorin roolissa.

Tarinassa amerikkalainen Creedin perhe on epäonnistunut talon valinnassa Bostonin lähettyvillä. Sinänsä mukiinmenevä omakotitalo sijaitsee jyräävien säiliöautojen liikenteen kuormittaman tien varressa, eikä varsinkaan pieniltä eläinuhreilta siellä voi välttyä. Läheisyydestä löytyy lemmikkieläinten hautausmaa, joka on paitsi lemmikkien ikisijaksi tarkoitettu myös intiaanien pyhä paikka, jossa kuolleetkin voivat saada uuden elämän, mutta eivät suinkaan samanlaisina kuin mitä he olivat aikaisemmin.

Tri Outolempi on Stanley Kubrickin macchiavellimäisin teos, joka onnistuu vaikeassa tehtävässään olla samalla kertaa estottoman hauska ja painajaismaisen kauhistava. Vaikka lopussa pääsee vallalle täysi farssi, on vakava pohja laskettu niin lujaksi, että ote ei hölly. Loppuun tultaessa katsoja on oivaltanut, että jokainen on hullu. Kauhuvision ydin on juuri sen hulluuden valtavuudessa, joka voi piillä näennäisen tyynen, pätevän ja järkevän ulkokuoren alla. Esimerkiksi kenraali Turgidson reagoi presidentin valituksiin loukatulla arvokkuudella: ”Minusta ei ole reilua tuomita koko ohjelmaa yhden lipsahduksen vuoksi.” Henkilö toisensa jälkeen paljastaa jonkin lievän oikun, joka ennen pitkää paisuu kontrolloimattomaksi pakkomielteeksi, kunnes tuttu maailmamme on läpikäynyt täysin loogisen muodonmuutoksen Lewis Carrollin Ihmemaan painajaisversioksi. Tämän maailman luonnollinen asukas on Tri Outolempi itse, ilmeisen saksalaista syntyperää oleva atomiekspertti, eräänlainen myöhäsyntyinen tri Mabuse, jonka metallikäsi hypähtää automaattisesti Heil-tervehdykseen tai nykii sellaisille avainsanoille kuin ”teurastus” ja ”seksi”.

”Tuntui oikealta tehdä niin”, on joulun aikaan itsemurhan tehneen miehen nootti jälkeen tuleville Lynne Ramsayn toisessa elokuvassa Ratcatcherin jälkeen. Lapussa on myös ohjeet Morvern Callarille rahan nostamiseksi automaatista ja romaanikäsikirjoitus, joka pitäisi saada julkaistuksi. Morvern lähtee talviseen Glasgowiin, bailaa, harrastaa juopunutta seksiä – ja ruumis odottaa lattialla. Morvern ottaa käsikirjoituksen nimiinsä ja myy sen.

Morvern Callar muuttuu road movieksi, kun Morvern lähtee matkalle värikkääseen Espanjaan yhdessä ystävänsä Lannan kanssa. Rahoja matkaan ei tietenkään ole ansaittu rehellisesti. Lanna osaa pitää hauskaa, kaiken kätkevä Morvern ei. Morvern on harmaa kuin Glasgow ikään, hän tirkistelee elämää, ei varsinaisesti elä sitä. Jos tässä on filosofiaa, se on epäilemättä nihilismiä.

Suomessa nähtiin 1960-luvulla aika paljon amerikkalaista itsenäisten, usein itärannikolla toimineiden tuottajien tekemää pienimuotoista elokuvaa. Elokuvat oli usein kuvattu 16-millisellä kalustolla ja näyttelijät olivat amatöörejä, jotka improvisoivat kuvauspaikalla.

Osa näistä elokuvista oli kokeellisia, ja kokeellinen oli myös Peter Kassin ohjaama Ruoho nousee jälleen. Sen toi maahan elokuvatuottajanakin toiminut Lii-Filmi, joka levitti samaan aikaan myös italialaisia agentti- ja lännenelokuvia sekä seksielokuvia. Kassin elokuva ei kuitenkaan ollut mitään halpahintaista eksploitaatiota, vaan Broadwaylla 1950-luvun alussa aloittaneen ohjaajan kunnianhimoinen hanke. Peter Kass oli arvostettu myös näyttelemisen opettajana muun muassa Bostonin ja New Yorkin yliopistoissa. Kass kuoli vuonna 2008.

Ruoho nousee jälleen on New York Timesin muistokirjoituksen mukaan "tiheä moraliteetti naisen raiskauksesta ja taposta sekä rikoksen todistavasta miehestä, joka on ollut osallisena myös Hiroshiman ydinpommin pudotukseen". Elokuva ei herättänyt Suomessa sanottavammin innostusta, eniten siihen ehkä kiinnitti huomiota Uusi Päivä -lehden kriitikko Tapani Maskula, jonka mukaan elokuva "omistautuu osaksi rotuongelmalle". Pääteemana on "kuitenkin Hiroshiman atomipommin pudottajan tuskaiset kokemukset jossakin Yhdysvaltain maaseudulla".

Catherine Breillat'n Romance herätti runsaasti kohua yhtenä kaikkien aikojen eksplisiittisimmistä normaalilevitykseen tuoduista elokuvista, ja sitä verrattiin Nagisa Oshiman Aistien valtakuntaan. Elokuvan maineelle keskeinen merkitys oli sillä, että mukana on italialainen pornotähti Rocco Siffredi, joka "panee" Marieta lavastamattomassa seksikohtauksessa. Niin miesten kuin naistenkin sukuelimet tuodaan esille kovina ja pehmeinä. Mukana on kaiken näyttäviä kuvia Marien gynekologisesta tarkastuksesta ja hänen vauvansa syntymästä. Kuten Marien kertojanääni toteaa: "Haluan olla pelkkä reikä. Mitä avoimempi ja mitä rivompi, sitä todempi se on. Se on metafyysistä, se on minun puhtauteni".

Mutta kuten Marielle ominainen rivouden ja eksistentiaalisen pohdinnan sekoitus osoittaa, Romance ei puhuttele yleisöään seksielokuvana vaan älyllisenä rakennelmana seksistä. Kulttuurisesti Breillat kuuluu samaan ranskalaiseen perinteeseen kuin markiisi de Sade, Apollinaire, Bataille, Klossowski ja Pauline Réage (O:n tarinan kirjoittaja), joille erotiikka on älyllinen kysymys. Elokuvantekijänä Breillat horjuttaa radikaalisti elokuvansa kiihottavaa ja voyeuristista potentiaalia esimerkiksi tuomalla esiin proosallisia yksityiskohtia, kuten käytettyjä kondomeja ja tamponeja.

Emanuelle ja viimeiset kannibaalit vie sankarittaren Amazonille viidakkokansan pariin. Elokuva alkaa New Yorkissa ja esittelee ihmislihan makuun päässyttä alkuperäisväestöä aluksi dokumenttifilmin muodossa. Manhattanin ja primitiivisen kulttuurin rinnastus sekä elokuva elokuvassa -rakenne ennakoivat kannibaaligenren merkkipaalua Cannibal Holocaustia (1980), jonka väkevä realismi ja moraalinen raivo eivät kuitenkaan kuulu D’Amaton näkemykseen. Ohjaajan jatkuva seksin ja väkivallan viljely oli kuin kustannustehokkaan makkaratehtaan pyörittämistä, jossa tuotteen ei tarvinnut edustaa työnjohtajan intohimoja tai makua.

Suomalaisen maahantuojan ja Valtion elokuvatarkastamon käsissä elokuvasta katosi yli 10 minuuttia sensaatiomaisia tilanteita. Teosta rajoitettiin myös 30 prosentin haittaverolla. Joka tapauksessa Joe D’Amaton Emanuelle ja viimeiset kannibaalit on ainoa italialainen kannibaalielokuva, jota on esitetty 1900-luvun Suomen elokuvateattereissa.

SUSAN SEIDELMAN koki läpimurtonsa vuonna 1982 elokuvallaan SMITHEREENS (RAKASTA MINUA MANHATTAN!), jonka budjetti oli 80 000 dollaria. Se oli ensimmäinen amerikkalainen independent-elokuva, joka pääsi Cannesin kilpailusarjaan. MISSÄ OLET, SUSAN? maksoi 5 miljoonaa dollaria (ja näyttää kaksi kertaa niin kalliilta). Se on ohjaajan mestarinäyte, jossa häikäisevä kuvaustyö yhdistyy taidokkaaseen screwball-käsikirjoitukseen.

"Ensimmäinen asia, joka sai minut kiinnostumaan koko projektista oli nimi", kertoo Seidelman. "Minua kiinnosti, että naisen pakkomielteeksi tulee toinen nainen. Olemme nähneet elokuvia miesten itsenäistymisestä, ja oli aika kertoa asioista naisen kannalta. Sitä paitsi rakastan Jacques Rivetten elokuvaa CÉLINE ET JULIE VONT EN BATEAU. Se inspiroi minua. Warner osti option SUSANIIN vuonna 1982 ja laittoi sen kehittelyyn, mutta jutun ydin tuntui katoavan. Keväällä 1984 Orion ilmoitti kiinnostuksestaan, ja palasimme alkuperäiseen ideaan. Susan muuttui eteerisestä kadunläheiseksi ja hauskalla tavalla lihalliseksi, kun Madonna valittiin osaan. Jotkut vastustivat Madonnaa 'pahana tyttönä', mutta vastakohtana Rosannan 'hyvälle tytölle' hän loi tasapainon. Minusta pahat tytöt ovat aina olleet hauskempia ja hyvät tytöt pitkästyttäviä. Madonna ei ollut kuuluisa kun valitsimme hänet elokuvaan. Olin tavannut häntä rock-klubeilla, ja hänen persoonansa oli kiehtonut minua. Kun tapasin hänet, hän osoittautui yhtä fiksuksi kuin olin odottanutkin. Orion epäröi, koska Madonna ei ollut kuuluisa ja koska hänellä ei ollut esiintymiskokemusta. Näytin hänelle Judy Holliday -elokuvia ja AAMIAISEN TIFFANYLLA. Hän on luontainen esiintyjä. Hän oli elementissään kameran edessä."

Kauriinmetsästäjän, Ilmestyskirjan ja Kuoleman kenttien kunnianhimoisten visioiden vastavetona Platoon liikkuu nimensä mukaisesti jalkaväkijoukkueen rivisotilaan tasalla. Realismiin ja edustukselliseen totuudellisuuteen selvästikin pyrittiin. Omaelämäkerrallisessa työssään Oliver Stone ei piitannut kajota ideologisiin tai poliittisiin tekijöihin, vaan luotti yksinkertaisen perusselvityksen ilmaisuvoimaan. Tehokeinoksi valittiin amerikkalaisen elokuvaperinteen mukainen melodramaattinen kärjistys, hyvän ja pahan ikuinen asetelma. Nuorukainen kypsyy mieheksi menettämällä viattomuutensa ja hurjistumalla kostavaksi pyöveliksi.

Parikymppinen vapaaehtoinen Chris Taylor harjaantuu viidakkotaistelijaksi Kamputsean rajamaastossa Sian vuoden (1968) koittaessa. Turruttava väsymys, punamuurahaiset, tukahduttava kuumuus, lamaannuttavat kuolemanpelot, outoudellaan hermostuttavan siviiliväestön aiheuttama hysteria, joukkueessa puhkeavan ”sisällissodan” tiedostaminen ja puolen valinta, viimein helvetilliset taistelukokemukset – siinä hänen etappinsa.