HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Ozu on elokuvan suuria realisteja: niin suuri että hänen keskeisin filosofiansa, luova vimmansa, on tapahtumien kestossa, otteessa materiaaliin, kuviin ja ääniin. Andersonin ja Richien mukaan ”Ozun henkilöt ja hänen oma temponsa ovat täydellisessä synkroniassa hänen luomansa aikajärjestelmän kanssa. Hänen aikansa vastaa todellisuutta. Se on psykologista aikaa, ja kellonajalla ei niin muodoin ole mitään merkitystä”. Mitä pitää sisällään Ozun kuuluisa ”hiljaisuuden maailma” esim. hänen kuuluisimmassa teoksessaan Tokyo Monogatari?

Vanha aviopari on tullut vierailulle tahoilleen avioituneiden lastensa luokse. Matka on pettymys, sillä lasten elämä on kehittynyt omia teitään, eikä kukaan heistä välitä osoittaa perinteistä kiitollisuutta ohi pintaystävällisyyden; ainoa todellista ystävällisyyttä osoittava ihminen on sodassa kahdeksan vuotta aiemmin kaatuneen pojan leski, jonka pelastuminen tuntuu johtuva täydellisestä omistautumisesta muistolle. Paluumatkalla vanha äiti sairastuu ja kuolee; suku kohtaa hautajaisissa.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Barton Fink on lahjakas ja menestynyt newyorkilainen näytelmäkirjailija, joka päättää lähteä Hollywoodiin kirjoittamaan suurta draamaa, "jokamiestä" ylistäviä käsikirjoituksia. Unelmat törmäävät karulla tavalla todellisuuteen, kun hän saakin tehtäväkseen kirjoittaa painielokuva (!) aikansa suursuosikille Wallace Beerylle. Fink asettuu aavemaiseen hotelliin, jonka muut asukkaat pysyttelevät visusti näkymättömissä. Kirjoittaminen ei suju, vaan Fink ajautuu täydelliseen umpikujaan. Ainoa henkilö, johon hän saa yhteyden on isokokoinen ja kovaääninen vakuutusasiamies Charlie Meadows, joka toistuvasti tunkeutuu Finkin huoneeseen juomaan viskiä ja kertomaan tarinoita. Vaikka Meadows on Finkin peräänkuuluttama "jokamies", Fink ei osaa kuunnella tätä, vaan sulkee maailman ulkopuolelleen vaipuen yhä syvemmälle luomisensa epätoivoisuuteen. Myöhemmin käy ilmi, että Meadows on todennäköisesti myös sarjamurhaaja Karl Mundt, joka jättää jälkeensä silvottuja ruumiita, joista päät on leikattu irti. Barton Finkin painajainen sen kun syvenee.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Videodromen jälkeen The Dead Zone on lepoa ja terapiaa, sillä siitä on karsittu Cronenbergin rajuin visuaalinen kauhu ja inho. Stephen Kingin sympaattinen Johnny Smith saa pitää vetovoimansa Christopher Walkenin osuvassa luonnehdinnassa.

Kauhuelokuvana The Dead Zone on rajatapaus, sillä tapahtumat etenevät surullisesti ja rauhallisesti. Marraskuisen tunnelman viileyden katkaisevat säästeliäästi annostellut shokit, jotka tihenevät kohden lopullista palvelusta ihmiskunnalle. Cronenbergin suosimien avoimien kauhutekojen kirjosta ainoana tekijän puumerkkinä on seksuaalimurhaajan kohtalo. Epämiellyttävä saksi-itsemurha ja sitä seurannut ammuskelu on turhankin räikeästi erottuva lataus muuten kirjalle uskollisena pysyttelevässä elokuvassa.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Täysikuu Pariisissa kuuluu samaan aikaan kuin Pelastukoon ken voi, 1980-luvun yleisotsikko, jonka värin Rohmer on suurenmoisesti tavoittanut. Rohmer on täydellisesti synkronissa aikakauden värien ja muotojen, mutta yhtä lailla myös aikakauden elokuvan kanssa. Rohmer, joka aina on pysytellyt erillään muodeista ja ulkoisista kiusauksista, on nykyään kertoja elokuvassa, joka valtaosaltaan on omistautunut kertomaan tarinoita, maalaamaan tunteita ja turvautumaan psykologiaan. Ehkä tämä on elokuvaa, jota Barthes olisi nimittänyt ”rakkauden diskurssin elokuvaksi”.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Tämä myös nimellä Il delitto del diavolo (”Paholaisen rikos”) tunnettu bisarri italialainen seksifantasia alkaa moottoripyörähipin (Ray Lovelock) pysähtyessä tarjoamaan ystävällisesti apuaan pahaenteiselle vanhemmalle herrasmiehelle, jonka loistoautosta on puhjennut rengas. Vaihdettuaan avuliaasti renkaan ja torjuttuaan vanhan miehen porvarilliset käsitykset elämästä Lovelock huomaa oman renkaansa puhkaistun tahallisesti vanhan miehen ajaessa pois. Seuratessaan vihaisesti häntä Lovelock näkee loistoauton törmäävän puuhun tappaen kuljettajansa. Kuullessaan sireenit hän harhailee pikkutielle huononevassa säässä ja viettää yön liiterissä, josta hänet seuraavana aurinkoisena aamuna löytää kolmen naisen ryhmä (Haydee Politoff, Evelyn Stewart [=Ida Galli] ja Silvia Monti) – kaikki riittävän kauniita ollakseen malleja – joka asuu yhdessä eristyneessä mökissä. Outoudestaan huolimatta – he asuvat heitä itseään esittävien seinänkokoisten glamourvalokuvien dominoimissa huoneissa ja ovat kykeneviä repäisevästi vaihtamaan Jean Bouquin –pukujaan ja kampauksiaan siirtyessään huoneesta toiseen – Lovelock tuntee vetoaa jokaiseen heistä ja yksi kerrallaan he viettelevät hänet. Vähitellen hippi huomaa vallankumouksellisten ihanteidensa antaneen periksi: pitäisikö hänen palata tien päälle juurettomaan ja vapaaseen elämäntyyliinsä vai antaa periksi tälle itsekkäälle seksuaalisen ja materialistisen ylenmääräisyyden satamalle?

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Cirio H. Santiagon tehokkaimpiin saavutuksiin lukeutuva Final Mission sisältää samoja juonikuvioita kuin ohjaajan blaxploitaatiovaihetta edustava mustan Vietnam-veteraanin seikkailu Koston jano (Death Force, 1978). Soul-biisit ja itämaiset taistelulajit ovat kuitenkin vaihtuneet 1980-lukulaiseen aikuisrokkiin ja automaattiaseisiin. Päähenkilö, kersantti Deacon (Richard Young) on kuin kokoelma Hollywood-toiminnan perushahmoja samassa persoonassa: sotasankari, kovaotteinen poliisi, perheensä puolesta kostava vigilante-aktiivi ja traumatisoitunut (lue: vaarallinen) Vietnam-veteraani, joka muuttuu tarpeeksi ärsytettynä armeijaa vastaavaksi tappokoneeksi. Final Mission sekä matkii että täydentää Sylvester Stallonen Rambo-sarjan avauselokuvaa Taistelija , jonka päähenkilöstä tuli Stallonen käsittelyssä tasapainoisempi ja vähemmän traaginen kuin David Morrellin alkuperäisromaanissa.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Alkuperäinen TAPPAJAT on peräisin Hemingwayn kynästä ja julkaistiin ensimmäisen kerran jossain lehdessä. Sittemmin siitä on tullut klassikko. Jutun pohjalta on tehty kaksi elokuvasovitusta, toisen teki Siodmak -46 ja toisen Siegel-64. Toinen on parempi ja toisessa on Ronald Reagan. Kertomuksen, siis alkuperäisen, henkenä on ikuinen hämmennys. Aineksina on raadollinen rationalismi ja turruttava tunteellisuus. Näiden ruumiillistumien kohtaaminen luo konfliktin, joka jännityksellään kantaisi huonompaakin elokuvaa – jollei nyt suureen suosioon niin ainakin elokuvakerhojen listoille. Vai lieneekö tähän syynä Ronnyn rooli häikäilemättömänä gangsteripomona?

Vaikka TAPPAJISSA ei Hemingwayn aatos enää vahvana olekaan, on Siegel itse tuonut elokuvan tarinaan jotain muuta, hän on tehnyt siitä aikaan ja paikkaan sidotun, erään maailman dokumentin, korporatiivimaailmassa. Elokuvan tekovuosihan oli 1964, Kennedyn murhavuosi ja aika, jolloin maailmalta suojauduttiin, silloin korporaatioon.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Gregg Araki (s. 1959) yhdistetään usein 1980-90 -lukujen New Queer Cinema -suuntauksen amerikkalaisedustajaksi Todd Haynesin ja Gus van Santin ohella. Tyylittelevään Todd Haynesiin ja valtavirtaelokuvan liepeillä ohjaavaan van Santiin (Matkalla Idahoon 1991) verrattuna Araki edustaa lajin rosoisempaa reuna-aluetta muun muassa suorasukaisen seksin ja väkivallan näyttämisen vuoksi. Katu-uskottavuutta lisää myös ärhäkän ja coolin brittirockin käyttö. Jopa yksi hänen elokuvistaan, The Living End (1992), on nimetty Jesus and the Mary Chain -yhtyeen kappaleen mukaan.
Doom Generation on Arakin viides ohjaus ja hänen ns. Teen Apocalypse -trilogiansa toinen osa. Trilogian muut elokuvat ovat Totally Fucked Up (1993) ja Nowhere (1997). Tie-elokuvan muoto ja rujous niveltää Doom Generationin helposti myös saman aikakauden väkivallalla flirttaileviin studioelokuviin kuten True Romance (1993) ja Natural Born Killers (1994), mutta Arakin katu-uskottavan rosoinen ote erottuu niistä selvästi.

Doom Generation on Arakin ensimmäinen elokuva, jossa hänellä oli varsinainen kuvausbudjetti käytettävissään. Tämä mahdollisti muun muassa ammattikuvaajan (Jim Fealy) palkkaamisen. Aiemmat elokuvansa Araki oli kuvannut itse. Hyppäys tuotantoarvoissa näkyy myös visuaalisessa ulkoasussa. Siitä vastannut Therese Dupree on loihtinut elokuvaan hämmästyttävän upeita visioita, jotka tuovat elokuvaan hallusinatorisen painajaisen tunnelman. Psykedeelisen punaisen, purppuran, vihreän ja sinisen läpitunkemassa elokuvassa on sarja hotellihuoneita, joissa värikoodattu kolmikko Jordan White, Amy Blue ja Xavier Red asustavat pakomatkoillaan. Nämä huoneet ja hylätty varasto ovat eristettyjä kammioita, joissa elokuvan todellinen matka tapahtuu. Araki riisuu elokuvallisen tilansa paljaisiin psykologisiin olennaisuuksiin. Henkilöt ovat rikkinäisen yhteiskunnan kulttuurisia merkkejä, haavoittuneita sieluja, jotka vaeltavat korruptoituneen ja vieraantuneen maailman halki etsien vapautusta.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Taivaalliset olennot on kauniisti koreografioitu laskeutuminen persoonallisuuden valtakuntaan ja siksi (ulkopuoliselle) selittämättömään. Seuraamme omituiselle vieraantuneisuudella kun kaksi tyttöä riisuutuu alusvaatteisilleen ja tanssivat puiden ympäri Mario Lanzan laulaessa ".. hän on minun tyttöni"; sitten meidät sysätään heidän "neljänteen maailmaansa", ja todelliset mäet muuttuvat orientaaliseksi mielikuvitusparatiisiksi. Tällainen henkilöiden fantasioiden kirjaimellinen esittäminen voi synnyttää vaivaannuttavia tuloksia, kuten tapahtui elokuvassa Seireenit, joka sai toivomaan, etteivät ihmiset antaisi seksuaalisten halujensa koskaan nousta pintaan. Taivaallisten olentojen äärimmäiset elementit pitää kurissa se, että alitajuiset jaksot on aina paikallistettu ne synnyttäneiden teini-ikäisten mielikuvitukseen: ne eivät ole mikään abstrakti, häpeilemättömän aikuinen näky jonka Peter Jackson saattaisi olettaa muodostavan heidän unelmamaansa.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Jerry Schatzbergin pienimuotoisessa ja tarkkanäköisessä kuvauksessa kaksi laitapuolenkulkijaa (Al Pacino ja Gene Hackman) matkaavat haaveittensa perässä. Toinen miehistä on juuri päässyt vankilasta ja toinen palannut meriltä. Tien päällä ystävystyvien miesten tarkoituksena on liftata Pittsburghiin perustamaan autopesulaa. Onnettomien kaverusten matka taittuu kuitenkin monen tragikoomisen kommelluksen kautta. Elokuvan erityistä ansiota on sen antaumuksellinen roolityö: Pacino ja Hackman tuntuvat viihtyvän hyvin yhdessä. Näyttelijöitä sekä kuvaaja Vilmos Zsigmondia kiitettiin myös Cannesin filmijuhlilla, missä elokuva voitti Kultaisen palmun.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Tutustuin The Walliin ensi kertaa fanina. Musiikkia olivat soittaneet kotonani jatkuvasti lähinnä lapseni, vaikka he eivät olekaan Pink Floyd -intoilijoita. Itse olin syttynyt jo A Saucerful Of Secretsiin. Dark Side Of The Moonia olin kuunnellut niin paljon, että se oli naarmuuntunut soittokelvottomaksi. Ajattelin, että The Wallissa oli kerronnallista ideaa, vaikka en täysin ymmärtänyt sitä. Palattuani Englantiin Famen valmistuttua jouduin keskusteluun englantilaisen elokuvatuotannon ”alamäestä” ja ”mielikuvituksen puutteesta”, esimerkiksi synergian puutteesta menestyvään brittiläiseen musiikkiteollisuuteen. Otin puheeksi The Wallin. Kuulin, että Roger Waters oli alusta pitäen halunnut tehdä siitä elokuvan.

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

1960-luvun alussa Mel Brooks kehitteli ystävänsä Carl Reinerin kanssa sketsin "2000 vuotta vanha mies". Siinä Reiner haastatteli Brooksia, joka oli ollut paikalla historian tapahtumissa ristiinnaulitsemisesta lähtien. Hän tunsi kaikki: Jeesuksen ("hän kävi kaupassani mutta ei koskaan ostanut mitään. Hänellä oli aina 12 kaveria mukanaan"), Robin Hoodin ("varasti kaikilta ja piti kaiken itsellään") ja Jeanne d'Arcin ("meillä oli treffit").

Oli luontevaa, että tuloksesta tästä harrastuksesta oli Mieletön maailmanhistoria, jossa Brooksilla itsellään oli viisi osaa. Tämä Brooksin kallein elokuva oli huonon maun antologia ja pastissi niistä mahtailevista tavoista, joilla historiaa oli kuvattu valkokankaalla D.W. Griffithistä, Cecil B. DeMillestä ja Ernst Lubitschista alkaen. Näkemykseltään teos muistuttaa Richard Lesterin elokuvia Sattuipa hassusti matkalla forumiin (1965) ja Kolme muskettisoturia (1973). Rakenteeltaan se on episodimainen: se ei perustu niinkään tarinaan kuin teeman muunnelmiin. Tässä mielessä työ on sukua sellaisille elokuville kuin Woody Allenin Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää seksistä* (*mutta et ole uskaltanut kysyä) (1972) ja Monty Pythonin Brianin elämä (1979). Episodimaisuus saattoi olla Brooksin reaktio kritiikkeihin, joissa oli usein sanottu, että hänen elokuviensa osat olivat kokonaisuutta vahvempia. Joten miksi ei tehdä elokuvaa, joka koostuu irrallisista osista, joita sitoo yhteen pelkkä teema? Teemana ei ollut pelkästään maailmanhistoria vaan myös tuon historian julmuus ja epäoikeudenmukaisuus.