Ola and Marcin are actors in a local theatre. Their relationship unfolds across three different plays and their private lives intertwine with those of the characters they portray. Leading to absurd and poignant situations. As events unfold, they are compelled to confront their feelings and mature into a new stage of life in this bittersweet dramedy.

Ola ja Marcin ovat paikallisen teatterin näyttelijöitä. Heidän suhteensa kehittyy kolmen eri näytelmän kautta. Tämä johtaa sekä absurdeihin että koskettaviin tilanteisiin. Tapahtumien edetessä heidän on kohdattava tunteensa ja kasvettava kohti elämän uutta vaihetta tässä lempeän katkerassa draamakomediassa.

"Trains" begins with a quote by Franz Kafka: "There is plenty of hope. An infinite amount of hope. But not for us." These words hang like a dark cloud over this found footage documentary, which creates a collective portrait of people in 20th-century Europe, capturing their hopes, desires, dramas, and tragedies. Powerful scenes showing steam locomotives and railway carriages during the assembly seem to celebrate human ingenuity and labor. People dressed in festive clothes embark on a train journey. But these joyful scenes soon give way to military transport: soldiers are deployed to the front line – quickly followed by the evacuation of civilians, a procession of emaciated prisoners of war, and soldiers after amputations. Times change, the pattern repeats. The archival material in this wordless film evokes the inevitable cycle of wonder and destruction, beauty and bitterness. The image of a tangle of railway tracks and switches raises the unavoidable question: Which route will humanity choose?

"Junat" alkaa Franz Kafkan lainauksella: "On paljon toivoa. Loputon määrä toivoa. Mutta ei meille." Nämä sanat roikkuvat kuin tumma pilvi tämän found footage -dokumentin yllä, joka luo kollektiivisen muotokuvan 1900-luvun Euroopan ihmisistä vangiten heidän toiveensa, halunsa, draamansa ja tragediansa. Höyryvetureiden kokoonpanoa kuvaavat kohtaukset tuntuvat juhlivan ihmisen kekseliäisyyttä ja työtä. Juhla-asuihin pukeutuneet ihmiset lähtevät junamatkalle. Mutta nämä iloiset kohtaukset antavat pian tilaa sotilaskuljetuksille: sotilaat siirretään etulinjalle – ja heidän perässään seuraa nopeasti siviilien evakuointi, riutuneiden sotavankien ja amputoitujen sotilaiden kuljetukset. Aikakaudet vaihtuvat, kaava toistuu. Arkistomateriaali tässä sanattomassa elokuvassa tuo esiin väistämättömän kiertokulun, jossa toistuvat ihailu ja tuho, kauneus ja katkeruus. Kuva raiteiden ja vaihteiden sekamelskasta herättää väistämättömän kysymyksen: Minkä reitin ihmiskunta valitsee?

Józef (Jan Nowicki) visits the sanatorium of Dr. Gotard (Gustaw Holoubek), where his late father was treated. In this unusual place, he is transported back in time, which he unsuccessfully tries to restore in real life. In a surreal reality, his father is alive, and he is once again a little boy. He sees a Jewish town, his family home, and Princess Bianka (Bożena Adamek), who rejected his love by leaving with his friend Rudolf. Based on the prose of Bruno Schulz, the film is a poetic reflection on the passing of time and the meaning of life.

Józef (Jan Nowicki) saapuu tohtori Gotardin (Gustaw Holoubek) parantolaan, jossa hänen edesmennyt isänsä on ollut hoidossa. Tässä erikoisessa paikassa hän siirtyy menneisyyteen, jonka hän turhaan yrittää palauttaa todelliseen elämäänsä. Surrealistisessa todellisuudessa hänen isänsä on elossa ja hän on jälleen pieni poika. Józef näkee juutalaisen pikkukaupungin, perheensä kodin ja hänet hyljänneen prinsessa Biankan (Bożena Adamek). Bruno Schulzin proosaan perustuva elokuva on runollinen pohdinta ajan kulumisesta ja elämän merkityksestä.