Iranilaisohjaaja Abbas Kiarostamin elokuvassa päähenkilönä nähtävä mies on päättänyt tehdä itsemurhan. Hän ajelee Teheranissa ja yrittää löytää jonkun joka hautaisi hänet kirsikkapuun alle kun on hän osaanut tekonsa suoritettua. Näihin kohtaamisiin Kiarostamin myös kirjoittama elokuva perehtyy, eikä synkeästä aiheesta huolimatta sorru synkistelyyn.

Kolme väriä: Valkoinen on Krzysztof Kieślowskin väritrilogian toinen osa – mustan huumorin ja hienovaraisen melankolian sävyttämä kertomus tasa-arvosta, nöyryytyksestä ja kostosta.

Elokuva käynnistyy kylmästi ja julkisesti: oikeussalissa ranskalainen Dominique (Julie Delpy) hakee avioeroa puolalaisesta miehestään Karolista (Zbigniew Zamachowski). Karol menettää avioliiton lisäksi työnsä, arvokkuutensa ja lopulta koko asemansa vieraassa maassa. Nöyryytettynä ja rahattomana hän palaa Puolaan matkalaukussa salamatkustajana – kirjaimellisesti pohjalle ajettuna.

Kotimaassaan Karol alkaa koota elämäänsä uudelleen. Hänen kasvava itseluottamuksensa kietoutuu yhteen halun kanssa kostaa Dominique’lle ja palauttaa kadotettu tasapaino. Kieślowski tarkastelee kostoa ironisesti mutta ymmärtävästi: joskus oikeudenmukaisuus, tai edes tunne siitä, löytyy kaikkein kyseenalaisimmista teoista.

Ohjaaja Jim Jarmuschin elokuvien ystävät haluavat varmasti nähdä tämän tyylikkään musiikkidokumentin. Neil Youngin fanit luonnollisesti rakastavat tätä elokuvaa, mutta tämä musiikin ja kuvan hypnoottinen yhdistelmä saa katsojan kuin katsojan koukkuun.



Year of the Horse on kuvattu Super 8:lla ja alkuteksteissä koneenkäyttäjiä kehotetaan ”vääntämään nupit kaakkoon” – CRANK IT UP. Osa kohtauksista on kuvattu 16 mm:lle filmille, vaikka niin Jarmusch kuin Neil Youngkin rakastavat Super 8:lla kuvatun materiaalin raakaa kauneutta.

Suurin osa konserteista on kuvattu Grazy Horsen Euroopan ja USAn kiertueilla 1996. Mukana on myös materiaalia vuodelta 1976 ja dokumentista löytyy myös kohtaus, joka on ”varastettu” elokuvasta ”Muddy Track”, ohjaus Bernard Shakey.

”

Year of the Horse” on kuin irtolehtipainos bändin historiasta vaikka elokuva keskittyykin tähän hetkeen. Takahuoneessa tehdyt haastattelut ovat huumorin sävyttämiä ja kevyitä kommentteja esiintymisestä. Samaan aikaan kun Neil Young leikillisesti puhuu jälkeensä jättämästään tuhosta hänen isänsä väittää Grazy Horsen antavan enemmän musiikilleen nyt kuin 10 vuotta sitten.
 

Jim Jarmuschin ohjaama ja käsikirjoittama, glamourista riisuttu MYSTERY TRAIN sijoittuu Memphisiin ja kertoo kolme risteävää tarinaa erään hotellin vieraista. Arkisen kaupungin kaduilla elää vielä Elvis Presleyn muisto, joku voisi jopa sanoa henki.

Tapansa mukaan Jarmusch on ohjannut elokuvansa viihdyttävällä otteella. Rakenteensa puolesta Mystery Train enteili seuraavina vuosina tehtyjä, sellaisia useaa tarinaa kertovia elokuvia kuin Robert Altmanin Shortcuts ja tietysti Tarantinon Pulp Fiction.

Ohjaaja/käsirjoittaja Todd Solondz, tuo syrjäytyneiden ja epäsuosittujen puolestapuhuja, ei töissään vierasta arjen epämiellyttävyyksien esille tuomista. Onni (1998) lienee tästä mitä erinomaisin esimerkki.

Welcome to the Dollhouse on sekin maailmankuvassaan ilahduttavan rehellinen, vaikkakin tuo kuva on surullinen ja irvokas. Mutta näinhän se olosuhteiden salliessa on.

Päähenkilö on seiskaluokkalainen Dawn, joka ei mahdu siihen yleisesti hyväksyttävään muottiin jossa koulumaailmaan sujahdetaan sujuvasti. Tästä maailmasta ei hakemallakaan löydy empatiaa, ymmärtäviä aikuisia tai mitään muutakaan inhimilliseksi käytökseksi luonnehdittavaa. Ja näin yksinkertaisesti ollaan arjen äärellä. Tätä arkea Solondz kuvaa erään pätkän verran Dawnin kouluvuodesta. Lopputulemana on liki mestarillinen elokuva, joka ei ole juhlava aikuistumistarina vaan enemmänkin aiheellinen muistutus, että maailman ei tarvitsisi olla tällainen kenellekään.

Kulttiohjaaja David Cronenbergin rohkean eroottinen psykologinen trilleri voitti ilmestyessään Cannesin elokuvajuhlilla tuomariston erikoispalkinnon.

Vakavan auto-onnettomuuden jälkeen elokuvatuottaja (James Spader) aloittaa suhteen kolarin toisen uhrin (Holly Hunter) kanssa. Suhteen kantavana voimana on jaettu autokolarifetissi. Lääkärinsä (Elias Kosteas) kautta he päätyvät kulttiin jonka muilla jäsenillä on samoja mieltymyksiä. Ennen pitkään herää kysymys siitä, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään nautinnon takia.

Kiistanalaisen aiheensa ja graafisen seksin ja väkivallan kuvauksensa takia elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Muunmuassa Chicago Sun Timesin elokuvakriitikko Roger Ebert kuvaili elokuvaa seuraavasti ”Crash on haastava, rohkea ja omaperäinen läpileikkaus pornografian mekaniikasta. Ihailin sitä, vaikka en voi sanoa että olisin pitänyt siitä.”

Elokuva perustuu J. G. Ballardin samanimiseen romaaniin vuodelta 1973.

29-vuotiaan Jean Vigon jäähyväiselokuvaan "L´Atalante" (1934) sisältyy jakso, jossa aviopuolisot ovat erillään ja uneksivat toisistaan, kumpikin alastomina sängyissään. Jakso on aistivoimaisuudessaan humalluttavimpia koskaan tehtyjä: siinä yhdistyvät muisto, etäisyys ja läheisyys tavalla, jonka elokuvat vain äärimmäisen harvoin tavoittavat.

L´Atalantessa hän sai kuvattavakseen rutiinikäsikirjoituksen, koska hänen ystävänsä ja tuottajansa Jacques Louis-Nounez ei halunnut Nolla käytöksessä -skandaalin jälkeen kaikessa silmälläpidettyä taiteilijaa uuteen kurimukseen sensorien kanssa. L´Atalanten aihe sinänsä on usein käsitelty: nuoren parin ensimmäiset ajat yhdessä. Truffautin sanoin "he aloittavat aivan onnellisesti siinä rakastelemisen täyttämässä riemuntilassa, jota vaihetta Maupassant on luonnehtinut kirjoittamalla ´brutaalista fyysisestä ruokahalusta joka on pian täytetty´. Heillä on ensimäiset sanaharkkansa, he alkavat kasvaa erilleen ja sitten eroavatkin, mutta lopussa sopivat ja löytävät jonkinlaisen yhdessäolon pohjan...".