Markku Lehmuskallio: 

"Olen koulutukseltani metsäteknikko. Toimin metsäteknikon ammatissa kuusi vuotta. Työvuosina metsäteknikkona ja koulutusta edeltäneinä vuosina aistin luonnon ja ihmisen luoman yhteiskunnan välisen aidan korkeuden.  Elokuva   Korpinpolska kertoo yleisen edun suuresta voimasta ja  se jakaantuu kahteen osaan ja välisoittoon. 

Aluksi tutustutan luonnon kiertokulkuun, talveen, kevääseen, kesään ja syksyyn, siihen mitä pohjolan luonnossa tapahtuu. 

Välisoittona kuullaan ja nähdään kansansävelmä Korpinpolska, jonka elokuvassa esiintyvä aviopari tanssivat. Korppi on musta viisas lintu. Korppi on  meille suomalaisille kuolemanlintu mutta on kulttuureita joille korppi on valontuoja, luojalintu. 

Välisoiton jälkeen ihminen astuu näyttämölle. Perhe, mies, vaimo ja talon vanha isäntä elävät vanhakantaista elämää metsän keskellä olevassa talossaan. Elannon antaa ympäröivä luonto. 

Eräänä päivänä talon isäntä näkee sivilisaation jättämän jäljen metsässä. 

Moraalinen kysymys, miksi luonnon kanssa sopusoinnussa elävä asukas joutuu virkavallan hampaisiin ammuttuaan linnun, mutta tietyömaa ja hakkuut voivat rauhassa tuhota luontoa?" 

MINJA , lyhytelokuva 16 minuuttia.

Elokuva kertoo elämän voimasta, ilosta ja voimien hyytymisestä.

Minja on elokuva pienestä tytöstä, joka sairastuu syöpään. Valokuvayrittäjä Esko Putus kuvasi videokameralla vaimonsa tyttären lapsen taistelun sairautta vastaan. Minä leikkasin kuvatusta materiaalista elokuvan.

Elokuva alussa Minja on terve puuhakas lapsi mutta sitten sairaus yllättää. Minjaa hoidetaan mutta vähitellen kunto huononee ja huononee ja lopulta kärsimys loppuu kuolemaan. Karu kertomus.

Elokuvassa ei ole kertojaa eikä repliikkejä mutta ääniraita toimii.

ANNA:

Elokuvassa Anna Aleksevna Momden kautta kuvataan nganasaneja. Nganasanit elävät Taimyrin niemimaalla ja he ovat maailman toiseksi pohjoisin kansa.

Elokuvan lähtökohtana on 1954 kuvattu Neuvostoliiton pohjoisia kansoja kuvaava dokumentti-
elokuva. Elokuvassa vieraillaan noin kahden minuutin ajan Taimyrin niemimaalla ja mainitaan muutaman koululapsen nimet Novinkin kylän sisäoppilaitoksesta.

Helmikuussa 1996 matkustimme Taimyrin niemimaalle etsimään tämän venäläisen dokumenttielokuvan lapsia. Löysimme heidät. He olivat kaikki elossa. Yksi lapsista oli kansallisuudeltaan nganasan, muut olivat dolgaaneja.

Pyysimme venäläisen dokumenttielokuvan nganasanlapselta Anna Aleksevna Momdelta lupaa kuvata hänen kauttaan nganasaneja. Hän antoi luvan. Tämän dokumenttielokuvan nimi saattaisi olla yhtä hyvin Ljudmila, Sergei, Igor, tai mikä tahansa venäläisen ihmisen nimi. Mikä tapahtui Anna Aleksevnalle tapahtui myös heille, kaikille puolueeseen uskoville neuvostokansalaisille kun Neuvostoliitto loppui olemasta.

Arthouse Cinema Niagaran ohjelma su 2.6. klo 15.00:

Lyhytelokuva: TAPIOLA
Jouko Aaltosen luento: Markku Lehmuskallion elokuvien suhde kolonialismiin
Markku Lehmuskallio esittelee pitkän elokuvan SEITSEMÄN LAULUA TUNDRALTA
Elokuva: SEITSEMÄN LAULUA TUNDRALTA
Jouko Aaltonen haastattelee Markku Lehmuskalliota hänen urastaan, yleisökommentit ja kysymykset.

TAPIOLA , 14 minuuttia.

Lyhytelokuva vuodelta 1974.

Elokuvassa menneen ajan metsästäjä virittää pyyntikauden ensimmäisen ansan riekolle ja pyhittää ansan. Seuraavana päivänä hän kokee ansansa. Osan ansaan jääneistä linnuista hän menettää korpille, joka on ehtinyt apajalle ennen ansan virittäjää.

Saaliin saatuaan metsästäjä leiriytyy kaatuneen puunrungon viereen ja virittää tulen ja ryhtyy kynimään höyheniä saalista. Kun lintu on höyhennetty, niin se laitetaan kypsentymään tulelle. Linnun valmistumista odotellessa metsästäjä veistää kolme puulusikkaa ja nimeää ne linnuille, joita hän toivoo saavansa saaliiksi. Hän asettaa puulusikat kaatuneet puun kannon onkaloon ja lukee rukouksen metsälintujen kantaäidille. Kun tulella kiehunut lintu on kypsä, metsästäjä asettaa linnun kannon onkaloon lusikoiden vierelle ja rukoilee metsälintujen kantaäitiä. Metsästäjä on uhrannut pyyntikauden ensimmäisen saaliinsa metsälle.

Elokuvakangas himmenee ja vallitsee pimeys. Vähitellen pimeästä alkaa erottua tiheä metsä. Kuva kirkastuu ja sitten aurinko nousee ja valaisee maan. Auringon nousun myötä kuulemme Ludwig van Beethovenin Jumalan kunnia luonnossa teoksen. Sävelten jatkuessa kuva leikkautuu panorointiin laajaan aurattuun avohakkuualueeseen ja pysähtyy aukiolla seisovaan alastomaan metsästäjään, samaan joka uhrasi saaliinsa metsälle.

Jos lyhytelokuva TAPIOLA olisi jäänyt viimeiseksi elokuvakseni, niin mitään ei olisi menetetty. Elokuvan sanomassa on kaikki TAPIOLAA seuranneet elokuvani.

SEITSEMÄN LAULUA TUNDRALTA:

Alkusyksyllä 1994 matkaan Anastasia Lapsuyin kanssa pienellä moottoriveneellä Ob-lahden itärantaa etelään, kohti Nydan kylää. Olemme kuvaamassa dokumenttielokuvaa ”Jäähyväisten kronikka”, nenetsitrilogian kolmatta osaa.

Tuuli yltyi myrskyksi ja jouduimme rantautumaan, pitämään säätä. Tuulen suoja oli vähäinen niemi, oikeastaan vain hiekkasärkkä. Särkällä oli jäänteitä talosta ja ylempänä rantatörmällä oli puoliksi luhistuneita maakorsuja, joissa oli asunut ihmisiä.

Paikalla kalasti Stalinin aikana naisprikaati. Naiset olivat kansanvihollisia ja edustivat monia Neuvostoliiton kansallisuuksia.

Anastasia Lapsuy kertoi, että hänen perheensä kota sijaitsi aivan leirin naapurina, vain vähäinen joki erotti leirit toisistaan. Kumpikin leiri kalasti omana yksikkönä, täytti puolueen asettamaa suunnitelmaa. Suunnitelman täyttäminen oli velvollisuus sekä nenetseille että kansanvihollisille. Anastasia Lapsuyin mieleen on jäänyt nuori vaalea tyttö, joka silloin tällöin tuli heidän kotaansa ja istuutui oven pieleen. Tyttö ei koskaan tullut peremmäälle, ei puhunut mitään, istui vain ja katseli nenetsiperheen askareita ja itki hiljaa. Sitten hän poistui. Tytön nimi ja kansallisuus jäivät Anastasialle ikuiseksi arvoitukseksi.

Sitten eräänä päivänä tuuli menetti voimansa ja me jatkoimme matkaamme Nydan kylään. Mieleeni syöpyi kuva naisista autiolla arktisella rannalla, aavan meten äärellä.

Olemme Anastasia Lapsuyin kanssa tehneet 1990-luvulla joukon dokumenttielokuvia, mutta aina ne ovat jääneet jotain paitsi, jotain on jäänyt sanomatta. Dokumenttielokuvissa olemme olleet hetken vankeja.

Ajattelimme, että näytelmäelokuvalla voisi kertoa enemmän, se olisi kylläisempi, olisi vapaampi. Ryhdyimme toimeen. Anastasia Lapsuy kirjoitti joukon legendoja ja omia kokemuksiaan kertomuksiksi, kertomuksiksi jotka kuvaavat nenetsikansan ja seudun muun väestön elämää pitkänä aikajanana. Valitsimme kohtuukustannuksin toteutettavat ja niistä syntyi elokuvakäsikirjoitus ”Seitsemän laulua tundralta”.

Elokuvassa ensimmäinen ja seitsemäs laulu ovat dokumentteja, muut laulut ovat näyteltyjä. Nenetseillä ei ole teatteria, ei ammattinäyttelijöitä, on vain tavallisia ihmisiä, paimentolaisia, metsästäjiä ja kalastajia. Heillä kaikilla oli voimakas halu auttaa ja antaa kotansa, poronsa, veneensä ja ennen kaikkea itsensä ja aikansa elokuvallemme.

Elokuvassa nenetsi esittää nenetsisä, sovhoosin johtaja sovhoosin johtajaa, opettaja opettajaa, jokainen näyttelijä esittää itseään. Ihmiset tunsivat elokuvan kertovan heidän oman perheensä historian, minun menneisyyteni.

Näin syntyi episodielokuva ”Seitsemän laulua tundralta”. Se on ensimmäinen nenetsinkielinen näytelmäelokuva. Käsikirjoituksen on kirjoittanut nenetsi ja nenetsit ovat yhdessä ponnistelleet käsikirjoituksen näkyväksi.Nenetsien maa. Nenetsit ovat väkirikkain Venäjän pohjoisista alkuperäiskansoista. He asuvat pohjoista tundraa Kuolan niemimaalta Taimyrille. Nenetsit ovat poropaimentolaisia, kalastajia ja metsästäjiä.
Maailman ensimmäinen nenetsinkielinen  elokuva.

Näytöksessä paikalla ohjaajat Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui! Lehmuskallio alustaa näytöksen klo 16:45 alkaen, elokuva alkaa klo 17:00.

”Poron hahmossa pitkin taivaankaarta” on nenetsitrilogian ensimmäinen elokuva. Elokuva on kuvattu kevättalvella ja kesällä vuonna 1991 Jamalin niemimaalla, Neuvostoliitossa.

Elokuva seuraa valtiotila Rossijan poronhoitoprikaati numero viiden vaellusta talvilaitumilta, Ob-lahden etelärannan metsistä, kesälaitumille Jamalin niemimaalle, Karanmeren rannalle. Poropaimentolaiset viettävät koko elämänsä matkaa tehden, mutta silti he ovat kaiken aikaa kotona. Heidän matkassaan on poronnahkainen kota ja kaikki mitä talouteen kuuluu.


ARTHOUSE CINEMA NIAGARA, liput: 8 €

Ke 23.8. klo 16.45  Markku Lehmuskallio: ALUSTUS: NENETSITRILOGIA

Ke 23.8. klo 17.00  PORON HAHMOSSA PITKIN TAIVAANKAARTA (1993) -K7- 92 min

Ke 23.8. klo 18.45 Q&A ja keskustelua elokuvista ja ohjaajan elokuvaurasta

Ke 23.8. klo 19.30  KADOTETTU PARATIISI (1994) -K7- 112 min

To 24.8. klo 17.00  JÄÄHYVÄISTEN KRONIKKA (1995) -S- 90 min

Ohjaajat Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui ovat paikalla näytöksissä ke 23.8.

”Kadotettu Paratiisi” on nenetsitrilogian toinen elokuva. Elokuva on kuvattu kahdella mantereella, Venäjällä ja Kanadassa. 

Elokuva kuvaa itsellisen nenetsipaimentolaisperheen elämää Jamalin niemimaalla sekä Sayisi Dene intiaaniperheen elämää Tadoule Lake reservatissa Manitoban osavaltion pohjoisosassa.

Nubitja Japtikin perhe paimentaa porokarjaansa ja Fred Duck metsästää vaeltavia karibuja reservaatin metsissä. Molemmat perheet hyödyntävät samaa eläintä, toinen paimentaa ja toinen metsästää.


ARTHOUSE CINEMA NIAGARA, liput: 8 €

Ke 23.8. klo 16.45  Markku Lehmuskallio: ALUSTUS: NENETSITRILOGIA

Ke 23.8. klo 17.00  PORON HAHMOSSA PITKIN TAIVAANKAARTA (1993) -K7- 92 min

Ke 23.8. klo 18.45 Q&A ja keskustelua elokuvista ja ohjaajan elokuvaurasta

Ke 23.8. klo 19.30  KADOTETTU PARATIISI (1994) -K7- 112 min

To 24.8. klo 17.00  JÄÄHYVÄISTEN KRONIKKA (1995) -S- 90 min

Ohjaajat Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui ovat paikalla näytöksissä ke 23.8.

Elokuva ”Jäähyväisten kronikka” on nenetsitrilogian kolmas elokuva.

Elokuva kuvaa Nydan kylässä asuvia nenetsejä kolmen Jadne veljeksen kautta. He ovat Konstantin, Aleksei ja Jegoro. Heidän isänsä oli shamaani.

Nydan kylä sijaitsee Ob-lahden itärannalla. Kylään asumaan asettunut nenetsi saa elantonsa koulutusta vaativasta ammatista, opettajana, hallintovirkailijana tai terveyden huoltoon liittyvästä työstä tai sitten hän hankkii elantonsa kalastamalla ja metsästämällä. Poronhoito on toissijainen toimentulon lähde.

Useimmat kylässä asuvat nenetsiperheet elävät eräänlaisessa välitilassa, he eivät enää elä paimentolaiselämää, eivätkä vielä ole sopeutuneet länsimaiseen elämänmalliin.

1997 Anna, 58 min. Kielet: suomi, englanti venäjä

ARTHOUSE CINEMA NIAGARA, liput: 8 €

Ke 23.8. klo 16.45  Markku Lehmuskallio: ALUSTUS: NENETSITRILOGIA

Ke 23.8. klo 17.00  PORON HAHMOSSA PITKIN TAIVAANKAARTA (1993) -K7- 92 min

Ke 23.8. klo 18.45 Q&A ja keskustelua elokuvista ja ohjaajan elokuvaurasta

Ke 23.8. klo 19.30  KADOTETTU PARATIISI (1994) -K7- 112 min

To 24.8. klo 17.00  JÄÄHYVÄISTEN KRONIKKA (1995) -S- 90 min

Ohjaajat Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui ovat paikalla näytöksissä ke 23.8.

Markku Lehmuskallio:

”Elokuvan nimi Skierri on saamenkieltä, suomeksi vaivaiskoivu. Elokuva on kuvattu Suomen käsivarressa, Enontekiöllä. Elokuva ei kerro turistien lapista vaikka se siihen muutaman kerran viittaakin. Se kertoo ihmisistä, jotka elävät ja saavat elantonsa vaivaiskoivunmaasta.

Saamelaiset elävät paimentolaisperäisestä poronhoidosta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Valtakunnan rajojen sulkeminen on katkaissut porojen vaelluksen kesäksi Jäämeren rannalle ja talveksi metsien kätköihin, porolaitumet ovat käyneet ahtaiksi.

Paimentolaisuus ei edellytä taloja, paikallaan pysyvää asutusta. Paimentolaisuudessa liikuttiin porokarjan mukana laitumelta laitumelle vuosikierron mukaisesti.

Tänään asutaan taloissa. Talonpito tarvitsee rahaa, samoin elämän motorisoituminen ja rahaa saa myymällä poroja – poronlihaa.

Poromiesten rahantarve on kasvanut. Porolaitumet ovat pienentyneet ja porojen lukumäärä on lisääntynyt. Vaivaiskoivun maan on tuotettava vuosi vuodelta enemmän ja enemmän.

Saamelaiset katsovat oikeuksiensa perustuvan ikimuistoiseen nautintaan. Johannes Schefferus kirjoittaa teoksessaan LAPPONIA seuraavasti, ...kiinteää omaisuutta, kuten maata, järviä tai kalavettä ei jaeta lasten kesken, vaan niin hyvin veli kuin sisarkin saa asua isänsä ja äitinsä maita. Sen vuoksi he pitävät omina mainaan ja metsinään, omina tuntureinaan ja kalavesinään kaikkea sitä missä heidän vanhempansa ovat eläneet ja asuneet. Eikä se ole vain heidän luuloaan, vaan se perustuu Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n toimittamaan Lapinmaiden jakoon, jossa kullekin perheelle annettiin oma maa-alueensa, järvensä, tunturinsa ja muu sellainen.

Suomen lainsäädäntö ei ole ottatut huomioon pienen saamenkansan omaa oikeuskäsitystä, vaan katsoen että laki on kaikille sama.

Elokuvassa Skierri, vaivaiskoivujen maa törmäävät toisiinsa kaksi kulttuuria, vähemmistökulttuuri ja enemmistökulttuuri – syntyy kulttuurikonflikti. Kummatkaan puolet eivät sisäistä toinen toisiaan ja kulttuurista muodostuu muuri, jonka yli on vaikea kiivetä.

Skierrin (1982) tapaan Markku Lehmuskallion neljäs pitkä elokuva Inuksuk on kuvaus pohjoisesta vähemmistökulttuurista, tällä kertaa eskimoiden eli inuitien maailmasta, nähtynä ja koettuna valtakulttuurin edustajan kautta. ”Kun kuvasin Skierriä Lapissa”, Lehmuskallio kertoi, ”jouduin tutustumaan erääseen vähemmistökulttuuriin ja opin näkemään monia asioita uudella tavalla. Itse asiassa olen vasta Inuksukissa pystynyt käyttämään asioita, jotka opin Skierriä tehdessäni saamelaisilta.” (Aamulehti 7.2.1988).

Inuksuk on inuitien kieltä ja tarkoittaa kivestä rakennettua ihmistä muistuttavaa patsasta, jollaisia eskimot käyttävät karibujen metsästyksessä. Lehmuskallio käynnisti elokuvansa työnimellä ”Paluu paratiisiin”, toisena käsikirjoittajana Sinisen imettäjän (1985) yhteistyökumppani, puolankalainen taiteilija Niilo Hyttinen, joka kirjoitti mm. elokuvan päiväkirjaosuudet. Alkuperäisenä ajatuksena oli elokuva ”arktisen luonnon tutkijasta, mahdollisimman neitseellisen perusluonnon tutkijasta. Taustana on idea eräänlaisesta paratiisista, joka on sivilisaation vaikutuksen ulkopuolella.” (Turun Sanomat 2.2.1988).

Inuksuk kuvattiin pääasiassa Kanadassa, Hudsonin lahden länsipuolella arktisissa olosuhteissa. ”Kylmyys oli enimmäkseen armotonta ja karsi pois kaiken kikkailun”, Lehmuskallio kertoi. ”Halusin tarkoituksellisesti valita ympäristön, joka ei ole ulkoisesti dramaattinen. Tundralla vain ihminen rikkoo horisontin. Maiseman ulkoinen muuttumattomuus on elokuvan idean kannalta tärkeää: olen yrittänyt siinä tehdä näkymättömän näkyväksi, kuvata kuinka paratiisi ja helvetti ovat lopulta aivan samassa paikassa, ihmisessä itsessään.” (AL 7.2.1988). Kuvausmatkoja tehtiin kaikkiaan kolme toisella matkalla sattuneen kameravirheen takia. Elokuva jälkiäänitettiin kokonaisuudessaan Suomen elokuvasäätiössä

Elokuva kertoo Joel Strömmistä, taidemaalarista. Joel on kuuromykkä ja hän ilmaisee itseään kuviensa kautta. Joel asuu vanhempiensa pientilalla Kainuussa. Hän auttaa isäänsä talonpitoon kuuluvissa jokapäiväisissä töissä. 

Joelin isä on umpioitunut pientilan arkipäivään, elannon hankkimiseen. Hän ei ymmärrä poikansa palavaa halua maalata ja pitää Joelin maalaustyötä voimien tuhlauksena, turhana.   

Joelin äiti on poikansa suhteen myötämielisempi ja toimii viestinvälittäjänä isän ja pojan välillä. 

Joelilla ja naapuritalon tyttärellä on rakkaussuhde, jota tyttären äiti ei ymmärrä. Miten Joel pystyy elättämään itsensä sitten kun hänen vanhempansa ovat siirtyneet ajansta ikuisuuteen? 

Joelilla on oma sisäinen maailmansa, oma todellisuutensa, jossa muille näkymättömät muusat ohjaavat Joelia hänen taiteilijapolullaan. 

Miksi elokuvan nimi on Sininen imettäjä ? 

Kun ihminen syntyy maailmaan niin synnyttäjä, lapsen äiti siirtää imettäjänä elinvoimaa lapseensa. Aluksi lasta ympäröivä maailma on hoivaava. Sitten lapsi kasvaa ja varttuu ja tulee tietoiseksi itsestään. Hän kohtaa maailman joka on joko lämmin tai kylmä. Sinisessä imettäjässä  se on kylmä. 

Markku Lehmuskallion ajatuksia elokuvasta:

Olemme kuvanneet Anastasia Lapsuin kanssa dokumenttielokuvan selkup-perheen elämästä. Selkupit ovat metsästäjä- ja kalastajakansaa. He elävät länsi-Siperiassa, Taz-joen vesistön latva-aluella. Pohjoisia selkupeja on noin tuhat henkilöä.

Metsä.

Matkustan kamerani kanssa Suomesta, metsien maasta selkupien maahan, metsien maahan. Matkustan metsästä metsään.

Kotimaani metsä ei ole enää metsä. Metsä on muuttunut Suomessa ihmisen muokkaamaksi puupelloksi, jolta niitetään sato puunjalostusteollisuuden tarpeisiin.

Selkupien metsä on edelleen metsä. Ihminen ottaa puun kun tarvitsee, ampuu metsän eläimen kun tarvitsee, pyydystää kalan kun tarvitsee. Selkup tuntee metsänsä, se on hänen kotinsa ja ruoka-aittansa.

Elämää metsässä.

Asun kamerani kanssa selkupin kodassa, muutan hänen kanssaan kotapaikkaa, elän hänen elämäänsä, syön hänen ruokaansa ja kuuntelen hänen metsänsä ääniä.

Kaikki on tuttua, tulenhan metsien maasta, mutta kuitenkin erilaista.

Suomessa ihmisen ja metsän side on taloudellinen, laskelmoiva.

Selkupinkin suhde metsäänsä on taloudellinen, metsästä hän saa toimeentulonsa.

Sosialistinen maailmankuva yritti kitkeä ja kitki selkupien mytologisen metsäsuhteen, metsä tyhjeni hengistä mutta jotain jäi jäljelle.

Selkup kuuntelee metsän ääniä ja lukee metsämaahan ilmestyneitä jälkiä, metsässä ei tapahdu mitään hänen tietämättään. Metsän tunteminen on hänelle elämisen ehto.

Elämä metsässä on samanlaista kuin elämä missä muualla tahansa. Aamulla ihminen herää ja aloittaa päivän askareensa ja illalla hän menee väsyneenä levolle.

Niin tapahtuu kaikkialla maailmassa, aavikoilla, vuoristossa, kaupungeissa.

Selkupmiehen työ on hankkia ruoka kotaan ja naisen työ on valmistaa se ja huomen on samanlainen ja ylihuomen.

Kamera.

Kamera tallentaa vain sen hetken jolloin se käy. Kun kuvaan ansaansa kokevan selkupnuorukaisen, tunnen samalla kuvaavani jotain mikä ei näy kuvassa. Aistin kuvassa sukupolvien jatkumon, perinteen muuttumattomuuden. Ansaansa kokevassa selkupnuorukaisessa astelee hänen isänsä ja esi-isänsä mutta missä astelee aikanaan selkupnuorukaisen syntymätön poika? Sitä me emme tiedä, me voimme vain arvata.

Selkupnuorukaisen äiti istuu kodassa ja paikkaa poikansa rikki menneitä housuja.

Ommellessaan hän laulaa. Laulun me kuulemme ja ompelevan äidin me näemme. Meille käännetään hänen laulunsa sanat mutta mitä sanat todella tarkoittavat, sen ymmärtää vain selkup.

Kohtaaminen.

Selkupit eivät elä umpiossa. Kyläyhteisössä käydessään he tapaavat ihmisiä ja kuulevat sanomia.

Kylässä he katselevat televisiota ja näkevät kuvia heitä ympäröivästä maailmasta.

He tulkitsevat näkemäänsä samoin kuin mekin, kukin oman maailmankuvansa mukaisesti,

Fata Morgana elokuvan työprosessi oli vaikea. Meistä tuntuu, että Fata Morgana elokuvan kulkema tie on perin samankaltainen kuin tsuktsien kulkema tie, tsuktsien josta elokuva kertoo.

Kuvasimme elokuvamme Pietarissa ja käytimme elokuvakerronnassa runsaasti arkistomateriaalia, toisten kuvaamaa ja itse kuvattua.

Ihminen, asuu hän tsuktsien niemimaalla tai Suomessa, ei voi itsenäisesti hallita elämänsä suuntaa, vaan korkeampi voima viitoittaa hänelle kuljettavaksi osoitetun tien. Tsuktsien elämän suunnalle ratkaisevaa oli Venäjän luopuminen Alaskasta vuonna 1867. Tsuktsien niemimaalle saapui joukottain amerikkalaisia valaanpyytäjiä, jotka harjoittivat turkiskauppaa ja muuttivat tsuktsien perinteistä arvomaailmaa. Venäjän vallankumous karkoitti amerikalaiset kauppamiehet ja asetti uuden tienviitan tsuktsien elämälle.

Fata Morgana elokuvassa Kymyrultyne, "Yksinäinen mato", venäläiseltä nimeltään Idea Vladimirovna Kulikova, kertoo tsuktsien kulkeman tien kansan mytologisesta menneisyydestä tähän päivään.

Elokuvan nimi on Nedarma - Matka. Nedarma on nenetsin kieltä ja tarkoittaa päättymätöntä matkaa. Nedarma sana on käännetty suomeksi sanalla matka. Suomenkielen sana matka on suppeampi ilmaisu elokuvan kertomasta matkasta kuin nenetsinkielen sana nedarma.

Elokuva kuvaa ihmisen elämän pituista matkaa ja päättymätöntä matkaa.

Nenetsit ovat poropaimentolaisia ja he ovat aina matkalla mutta myös aina kotona. Nenetsien lailla kaikki ihmiset ovat alati matkalla solun jakautumisesta aina ruumiin lahoamiseen saakka.

Tundran nenetsi ei vaella matkaansa yksin, hänen matkaansa varjelevat hänen oma tähtensä taivalla ja Jaminja niminen naisjumala, jumala joka on luonut maailman.

Elämä täällä

on vain kuin vedessä

kuun kuvajainen

Otat sen kämmenelle

Kummeksut: onko sitä?

Tsurayuki

Sokea nenetsityttö Ilne pyytää vanhaa naista kertomaan hänelle tarinansa. Yksinäinen vanhus on nimeltään Sjarda, oikeammin Numd Sjarda, Jumalan morsian. Jo ennen syntymäänsä hänet luvattiin puolisoksi Taivaalliselle aviomiehelle. Jamalin niemimaan tundralla kuvattu Jumalan morsian on kuvaus nenetsien elämänmenosta, tavoista ja uskomuksista, ja ennenkaikkea yhden naisen elämänpituisesta kohtalosta jäädä yksin. Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion ohjaama Jumalan morsian on kertomus maailmasta, joka elää luonnon ehdoilla ja vuodenaikojen rytmiä kunnioittaen. Kun nenetsinaisen synnytys pitkittyy, haetaan paikalle shamaani, joka ennustaa vielä syntymättömän lapsen tulevaisuuden. Lapsi on omistettava jumalalle, Numille, seitsemännen taivaan isännälle. Seitsenvuotiaana lapsi on vietävä pyhälle Hynngarte-kukkulalle, jossa jumalpuoliso ilmestyisi hänelle. Ennen 28. ikävuotta ei kellään kuolevaisella miehellä olisi lupaa kajota Sjardaan.

Elämä tundralla on ankaraa, ja yksinäisyyteen tuomitun naisen kohtalo on korostetun karu. Ikäväänsä lievittääkseen Sjarda rikkoo valansa ja lupautuu vanhan miehen toiseksi vaimoksi. Viereisen kodan nuorukainen Njarja Jevai kiinnostaa Sjardaa enemmän kuin vastenmielinen, lähentelevä vanhus. Rakastunut nainen muuttaakin nuoren miehen kotaan. Lapsettomuus erottaa lopulta rakastavaiset, ja Sjarda oivaltaa luopuneensa lapsistaan maallisen hyvän vuoksi. Naisen kohtalona on katsoa vierestä, kuinka hänen rakkaansa uusi vaimo synnyttää lapsen – sokean Ilnen tulevan isän.

Elokuva ”Yksitoista ihmisen kuvaa” tarkastelee ihmistä kallioon uurrettujen ja maalattujen kuvien kautta. Elokuva ei tutki kalliokuvia arkeologin tai taidehistorioitsijan silmin, elokuva katsoo kalliokuvia ihmisen kuvana. Mitä tarkoittaa tässä yhteydessä sanat ihmisen kuva?

Ihminen hakkaa, uurtaa tai maalaa kuvan kallioon. Kuva esittää ihmistä itseään, eläintä tai jotakin, mitä me tämän ajan ihmiset emme pysty hahmottamaan. Tekemänsä kuvan kautta ihminen kertoo itsestään, ajattelustaan ja maailmankuvastaan, samoin kuin me, tämän elokuvan tekijät kerromme elokuvallamme itsestämme.

Kalliokuvat ovat maailmanlaajuinen galleria, peili, jonka heijastuksesta on mahdollista tutustua ennen meitä eläneisiin sukupolviin, heidän ajatteluunsa, ihmiseen itseensä.

Mitä me tiedämme oman sukukuntamme alkuaikojen ajattelusta?

Me tiedämme vain sen mitä kalliokuvat kertovat. Kuvia kalliossa, kieltä, mutta ei sanoja.

Pyhä on maallisen vastakohta. Se mitä ihmiset pitävät pyhänä ei ole ilmiöiden tai asioiden ominaisuus vaan kokijan näkökulma.

Pyhän historia on kaiketi yhtä vanha kuin ihmisen puhuma kieli, sillä pitää olla kieli, jolla voi puhua olemisesta ja määritellä pyhä.

Ihmisen on täytynyt jotenkin selvittää itselleen valon ja pimeyden ja olemassaolonsa mysteeri ja kysyä, onko elämä vain tämä lyhyt hetki epätietoisuuden ja tyhjiin raukeamisen välillä?

Me olemme uskovaisia kaiken sen edessä, mitä emme tunne ja mistä emme ole varmoja ja me olemme uskovaisia kaiken sen edessä, mikä meille on pyhää.

Elokuvan lähestymiskulmat pyhään ovat: Ihminen, Maa, Valta, Temppeli ja Äiti.

Elokuvan pohjana on Anastasia Lapsuyin tekemä haastattelu Jamalin niemimaalla, Panajevskin kylässä vuonna 1991. Hän nauhoitti Nadezhda Anibajevnan kertomuksen omasta elämästään.

Elokuva ”Pudana, sukunsa viimeinen” on kertomus vähemmistökulttuuriin kuuluvan lapsen muutamasta koulupäivästä sisäoppilaitoksessa.

Sisäoppilaitokset ovat olleet ja ovat edelleen monelle lapselle painajaismainen kokemus. Pieni lapsi joutuu kohtaamaan maailman, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Lapsi kohtaa valtakulttuurin ohjauksen ja vähemmistökulttuureiden väliset jännitteet, rasismin.

Valtakulttuuri pyrkii muovaamaan ihmisiä kaltaisekseen kaikkialla maailmassa, niin Suomessa kuin muuallakin. Sisäoppilaitoksesta selvittyään ihminen jouttuu välitilaan. Hän ei ole enää se ihminen, mikä oli tullessaan sisäoppilaitokseen, eikä hänestä ole tullut sitä miksi hänet on yritetty sisäoppilaitoksessa kasvattaa.

Elokuvassa ”Pudana, sukunsa viimeinen” maailma koetaan Njeko nimisen metsänenetsitytön kautta. Njeko asuu isänsä ja mummonsa kodassa, eläen heimonsa perinteistä elämää.

Njekon äiti on ollut vuosia keuhkotautiparantolassa.

Perhe kuulee uutisen, lapsia kerätään kouluun! Njekon perhe pakenee koulua syvemmälle erämaahan.

Samaani, Njekon tädin aviomies ennustaa Njekon näkevän punaisen unen. Unen nähtyään Njekon on tultava hänen luokseen.

Njekon äiti pääsee kotiin keukotautiparantolasta ja kouluviranomaiset tuovat äidin kotikodalle ja samalla vievät Njekon sisäoppilaitokseen.

Sisäoppilaitoksessa Njeko näkee punaisen unen ja karkaa koulusta ikäisensä pojan kanssa. Karkulaisia ajetaan takaa. Molemmat karkulaiset pääsevät onnellisesti kotiinsa mutta lopulta kouluviranomaisten pitkä koura tavoittaa Njekon ja hänet palautetaan sisäoppilaitokseen.

Njeko sopeutuu ja hänestä tulee neuvostokansalainen.

Elokuva TSAMO käsittelee ihmisen ulkopuolisuutta ja identiteettiä. Tapahtumat kerrotaan Tsamo-nimisen tyttölapsen näkökulmasta. Tsamo syntyy vuonna 1854 Kenain niemimaalla Alaskassa orjaksi otetun tlinglit-naisen tyttäreksi. Tuona aikana Alaskaa hallinnoi venäläis-amerikkalainen kauppayhtiö. Tsamon syntymän aikana Venäjän Imperiumin itäisin hallintoalue on Alaska ja läntisin Suomen suurruhtinaskunta.

Vuonna 1961 kauppayhtiötä palveleva suomalainen insinööri ostaa intiaanipäälliköltä 8- vuotiaan Tsamon. Kaupasta on säilynyt kauppakirja allekirjoittajineen sekä kauppahinta. Tsamo on lapsi, joka aluksi joutuu eroon omasta kansastaan ja sitten omasta maastaan ja joutuu lopuksi vieraalla maalla ihmisten oudoksumaksi heittopussiksi. Tsamo suojautuu ulkoisilta muutoksilta turvautuen oman kulttuurinsa uskomusmaailmaan. Sinne hän pakenee ja se on hänelle suoja elämän kohtaloissa.

Jokainen ihminen syntyy tiettyyn perheeseen, sukuun ja kulttuuriin ja sen myötä omaksuu maailmankuvansa. Tsamo syntyy merestä elantonsa saavan tlinglit-intiaaniyhteisöön ja omaksuu kansansa maailmankäsityksen. Näemme Tsamosta kertovan elokuvan yksinkertaisena, konstailemattomana kuvien sarjana, myyntitapahtumasta identiteetin lopulliseen särkymiseen saakka. Elokuvan yleisilme on arkinen ja se kuvaa maailmaa, jossa kaikki elokuvassa mukana olevat ihmiset haluavat Tsamon parasta. He haluavat muuttaa hänet kaltaisekseen. Elokuvan nimi on TSAMO , mutta yhtä hyvin elokuvan nimi voisi olla HYVÄ TAHTO. - Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsuy

Vision du Reel- festivaaleilla 2020 -Jury Prize Région du Nyon -Most innovative feature film (10.000 CHF)- palkittu elokuva!

Elokuva kertoo pohjoisella napapiirillä Suomen, Ruotsin, Norjan, Grönlannin (Tanska), Kanadan, Alaskan (Yhdysvallat) ja Venäjän valtioiden rajojen sisäpuolella elävistä alkuperäiskulttuureista. Nämä kulttuurit eivät ole näitä rajoja piirtäneet. Oikeuksia on loukattu. Esi-isiltä peritty elämäntapa on pääosin nujerrettu, mutta ihmisten sisäistä maailmankuvaa ei ole onnistuttu tuhoamaan, ei ainakaan vielä.

Anerca on elokuva arktisen alueen alkuperäiskansojen hengityksestä. Hengitystä on kahdenlaista, on elämää ylläpitävää hengitystä ja olemassa oloa ilmaisevaa hengitystä.

Inuiittien kielessä runon synnyttämistä merkitsevä sana on sama sana kuin sana hengittää. Sana on johdannainen sanasta anerca. Anerca merkitsee sielua, elämän hengitystä. Kun henkilö, yhteisö tai kansa hengittää olonsa riemua tai tuskaa, se ilmituo jotain, joka on irti arkipäivästä tai on syvällä arkipäivässä ja, joka on hengittäjälle tärkeätä, se on elämän hengitystä. Elokuvassa Anerca arktiset kansat hengittävät.