Strange Darling

Ohjaaja-käsikirjoittaja JT Mollner osoittaa, että jopa ryöstöviljelty sarjamurhaajatrillerin lajityyppi on mahdollista elvyttää palvelemaan aidosti innovatiivista kerrontaa. Avaimia ovat vimmainen kekseliäisyys ja uhkarohkean korkealle viritetty energiataso.

Ääri-intensiivisellä takaa-ajojaksolla käynnistyvä Strange Darling pilkkoo tarinansa kuuteen osaan. Niitä ei tarjoilla aikajärjestyksessä. Ratkaisu pakottaa katsojan kalibroimaan odotuksensa uuteen asentoon kerta toisensa jälkeen.

Kahdesta keskushenkilöstään maltilla uusia puolia paljastava käsikirjoitus on mykistävän kekseliäs. Jo hahmojen esittely heittää ilmoille monitulkintaisen epämukavuuden tunteen. Jotain on vinossa sekä tunnetilasta toiseen seilaavassa naisessa (Willa Fitzgerald) että jurossa, duunarihabitusta huokuvassa miehessä (Smile-elokuvien Kyle Gallner). Keskustelu on hermostunutta ja haparoivaa, eikä ehkä vain siksi, että tuttavuus on uusi.

Juuri enempää elokuvasta ei ole syytä tietää, jottei primitiiviseksi yltyvä iskuvoima haperru.

Vaikka kerronnan kiihkeä rytmi ja aidosti kipeää tekevä brutaalius ovat vahvasti tätä päivää, moni asia Strange Darlingissa tuntuu 1970-luvulta. Alun väite tosipohjaisuudesta on kuin kumarrus The Texas Chain Saw Massacrelle (1974). 50 vuoden takaiseen mielenmaisemaan vievät myös musiikin käyttö, sakeaa vaaran tuntua karismallaan aikaansaavan Gallnerin stailaus sekä 35-milliselle filmille tyylitellysti taltioitu ilme – josta vastaa elokuvaajaksi ryhtynyt Hollywood-tähti Giovanni Ribisi.