Kaukainen jyrinä

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Valo kimaltelee vedessä, jonka pinnassa ajelehtii jotain mikä näyttää kuolleelta kädeltä; sitten käsi alkaa raukeasti leikitellä veden väreillä kameran vetäytyessä hiljaa ja paljastaessa tytön, joka kylpee uneksivasti ja katsoo taivaalle juuri kun viiden hävittäjälentokoneen muodostelma lentää yli. ”Kuinka kaunista”, hän huudahtaa, ”kuin kurkien lento.” Tämä kuvajakso joka seuraa välittömästi Kaukaisen jyrinän alkutekstejä (joiden alla nähdään kuvia rauhallisesta luonnosta ja myrskytuulista joka pörhentää aaltoilevaa viljapeltoa) on Satyajit Rayn kompleksista, loihtivaa kuvakieltä parhaimmillaan. Jo ennen kun saamme tietää, että kyseessä on aika Singaporen kukistumisen jälkeen ja että toisen maailmansodan kaukainen jyrinä on pian tavoittava tämänkin syrjäisen Bengalin kylän kannoillaan hirveä ihmisen aiheuttama nälänhätä, tuo käsi kertoo kuolevaisuudesta.

"Viisi miljoonaa ihmistä kuoli nälkään Bengalissa, mikä on tultu tuntemaan vuoden 1943 ihmisen aiheuttamana nälänhätänä”, luemme viimeisestä syyttävästä tekstistä apokalyptisen vision jälkeen jossa sankari ja sankaritar joutuvat vastatusten luurankomaisten, nälkää näkevien ihmisten silhuettimaisen kulkueen kanssa. Tehokeino on omituinen sekoitus venäläistä agit-propia ja ekspressionismia, ja niin koskettava kuin se onkin, se ei aivan luontevasti istu siihen intiimiin hienovaraisuuteen jossa Ray on parhaiten kotonaan. Sitä valmistellakseen Ray on joutunut turvautumaan hieman melodraamaan, mikä ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, sillä hän kertoo koko tarinan paljon hienovaraisemmin elokuvan loistavassa keskiosuudessa, jossa brahmiini-pariskunta herkullisen huumorin säestyksellä ajautuu tietoisuuteen todellisesta asemastaan ihmisinä, miten heidän näköpiirinsä laajenee samalla kun heidän etuoikeutensa murenevat heidän altaan.